Laulu lauha lampolassa,
raikuu määkinä mäeltä,
myhäilevät myöntyväiset
turvat tunteesta väristen:
kohta saapuu saksiniekka,
keritsimensä keveät,
kurittajan kutsumuksin
säätää lampuri lakinsa:
kun on kylmä kintereillä,
talvi karsinan takana,
paimen puuhaa pakkaspäivät,
aktivoi arat elukat
kopistamaan koipiansa,
lämmön tuottamaan tuetta,
villat vintin varjoon viety
koko kartanon eduksi.
Karitsoiden kallis ketta
on nyt pantava paloiksi,
leikkipaikka leikattava,
suoja vuonien vähäinen;
otettakoon orvon oljet,
loppuu oinaiden opetus,
syökööt vaikka sylkeänsä,
niin on turvaisa tuvassa.
Eilen jäärä jäykkäniska,
pässi puskeva puheli,
ettei auta antautua,
suostumaan surun uhassa
palelemaan paidatonna
– säikyltä säkä ajeltu –
vaan on lauman laulettava
turvat huurussa totuutta.
Pässille siis pulttipyssy
täytyy tappohon varata,
mafiosomääkijälle
antaa armoksi lopetus.
Saadaan soppa taistelleesta,
talja teuraasta talohon,
lakkaa turha tuumiskelu,
alkaa hiljainen hytinä.
Jos on vieras villan tuoksu,
karvassa väri korea,
heitettäköön hankeen kaikki
kauhut kärsineet karitsat.
Outo sointi sorkissansa,
kumma sorretun kopina,
lienee tumma tuottamaton,
laitetaan sekin lihoiksi.
Sairas kaatuu särkyihinsä,
silloin säästämme rehuissa,
lääkäreittä, lääkkehittä
onhan ennenkin eletty.
Vanha lammas laihtuneena,
uuhi uljas ja iäkäs
saakoon lämmön lannastansa,
palkan pitkästä urasta.
Laskee päivä lampolalle,
viima korvissa kolea,
katto myyty kaukomaille,
rahoilla satuja saatu.
Jäljellä on yksi jäärä,
toiset turpeessa makaavat,
vallan virne viimeisellä:
rauhaisa on nyt rakennus.