“Kun taiteilija siirtyy marginaaliin, hän tekee sen karkeasti ottaen kahdesta syystä: joko näkemyksensä vuoksi tai toisaalta sen vuoksi, että hänen taitonsa tai tekniikkansa ei valtavirtateatteriin riitä tai se ei sinne sovellu.
Kysyä voi, kuinka monen marginaalitaiteilijan valinta on näiden yhdistelmä. Kysyä voi sitäkin, onko aivan oikein, että sellainen taiteilija jää kirjaimellisesti marginaalitaiteilijaksi, merkitykseltään marginaaliseksi, jonka syy paeta marginaaliin on taitojen puute toisaalla. Ja kysyä voi vielä sitkin, kuinka moni marginaalitaiteilija menee marginaaliin piilottaakseen taitamattomuutensa ja odottaakseen “taidekentän vapautumista”, varsinaisena tarkoituksenaan ei suinkaan vaikuttaa vakaumuksellisena marginaalitaiteilijana, vaan saadakseen aseman valtavirtataiteessa – ilman siellä vaadittavia taitoja. Tällaisen “marginaalitaiteilijan” pyrkimys on lopulta saavuttaa arvovaltainen positio valtavirtataiteen piirissä, lisäarvonaan juhlittu radikaalin sädekehä.” (Hotinen, Jukka-Pekka 2002, Tekstuaalista häirintää, 312)
Hotisen ajatus provosoi miettimään monenlaisia kohtaamiani taiteilijoita sekä myös omaa etsintääni niin taiteen alueella kuin filosofiassa. Aikanaan jätin filosofian taakse osittain siksi, että se tuntui jo liian marginaaliselta, mutta syynä oli myös ranskalainen postmodernismi, joka hämärsi käsitteitä osoittaaksen käsitteiden olevan hämäriä. No, oli kyse myös siitä, että akateeminen maailma menetti vetovoimansa, kun sitä katseli lähempää, ja ymmärsin paremmin, millä tavalla pitäisi asioitaan hoitaa, jos tahtoo tehdä pienen piirin filosofiaa pienessä maassa.
On totta, että marginaalisten asioiden harrastaminen tuntuu turvalliselta. Vastaan tulee myös ihmisiä, joille se on tapa luoda omaa sädekehää. Tämä onnistuu siksi, että valtavirran ulkopuolella voi aina julistaa omat arvonsa ja taiteelliset näkemyksensä standardiksi, joka osoittaa tien tulevaisuuteen.
Toisaalta taiteen historia on täynnä manifesteja ja julistuksia, jotka ovat oikeasti vaikuttaneet valtavirtaan ja muuttuneet osaksi sitä, mutta nykyhetkessä ei voi tietää, mikä arvioidaan vaikuttavaksi vaikkapa kymmenen vuoden päästä.
Myös taitamattomuuteen törmää. Voi tosiaan kysyä, onko marginaali tapa paeta arvostelua, mutta yhtä hyvin voi olla, että taitamattomuus johtuu marginaaliseen asemaan liittyvästä kritiikin puutteesta. Tarkoitus ei välttämättä siis ole paeta, vaan tekniikan puutteisiin kaivattaisiin ohjausta, jos sitä löytäisi. Mutta on totta, että marginaalirunous voi muodostaa oman klikkinsä, jossa kehutaan kaikkia, tai ainakaan kritiikkiä ei uskalleta pyytää ja antaa.
Taiteessa on myös marginaali-ilmiöitä, joilla on vakiintunut asema. Klassinen musiikki, jazz ja maailmanmusiikki ovat genrejä, joilla on pienehkö yleisö, mutta ne ovat riittävän lähellä valtavirtaa saadakseen jonkin verran medianäkyvyyttä. Niitä myös arvostetaan taideinstituutioissa enemmän kuin musiikkia, joka myy paremmin. On perusteltua sanoa, että jossain suhteessa nämä musiikin lajit ovat marginaalissa, mutta marginaalejakin on monenlaisia.
Runouden sisällä on omia marginaaleja, mutta koska runous on itsessään niin pieni ilmiö, ei ehkä ole tarpeen määritellä jotain marginaalin marginaaliksi, vaikka joskus olen ajatellut epiikan olevan sitä. Muista kirjoittamistani lajeista mitalliset runot ovat runouden vähemmistössä, kun taas tavallisempaa on vapaa mitta sekä lavarunous.
Koska kirjoitan monilla tyyleillä, en voi sanoa erityisesti valinneeni runoudesta mahdollisimman pientä aluetta siksi, että siinä säästyisi kritiikiltä. Paremminkin on niin, että mitallisen runouden löydettyäni aloin hiljalleen tuntea tyydytystä siitä, miten siihen liittyvien rajoitusten sisällä voi kehittää uusia ilmaisutapoja, erityisesti kalevalamittaan liittyen klassista retoriikkaa tai introspektiota, joita ei runonlaulajien teksteissä esiinny samanlaisena.
Eino Leinon kalevalamitassa tosin itsetutkiskelua löytyy, mutta Leinon vaikutus on ollut vähän samanlainen kuin Sibeliuksen. Poikkeuksellinen taiteilija on kanonisoitu jo elinaikanaan niin, että hänen käyttämänsä tekniikat on hylätty. Leino ja Sibelius toisin sanoen tulivat valtavirtaan ja ovat siellä pysyneet, vaikka heidän taiteenlajiensa yleisimmät tekniikat ovat nykyään toista. Tässä ajassa kirjoitettuna pohdiskelu Leinonkin käyttämillä mitoilla muuttuu toisenlaiseksi jo siksikin, että kulttuuri on muuttunut muutenkin kuin runonmittojen suhteen.
Kalevalamitassakin törmää siihen ongelmaan, että on vaikea saada sellaista palautetta, joka ottaisi huomioon pyrkimykseni. Huomio kiinnittyy helpommin muotoon kuin siihen, mitä yritän perinteen sisällä tehdä ja kuinka käyttämäni aiheet ja käsittelytavat eroavat siitä, mitä aiemmin on tehty. En silti odotakaan tästä erityistä palautetta, koska en oleta satunnaisen kuulijan tai lukijan olevan tietoinen siitä kontekstista, mihin yritän tekstini asettaa. Ongelma asia on vain siinä, että omaa kehitystä on vaikea arvioida tyhjiössä, ja siten on vaarana että alkaa arvottaa tekstiään pelkän yleisöpalautteen ja suosituimpien runojen perusteella, ja se mikä kalevalamitan kirjoittamisessa minua kiinnostaa, dialogi nykyhetken ja menneen välillä, jossa uudempi ilmaisu sekoittuu vanhoihin ilmaisutapoihin, jää täysin vaille palautetta tai se liittyy sanankäänteiden ihailuun. Tällöin onnistumisen kokemus on sitä, että uskon ilmaisseeni hetkellisen ajatuksen suunnilleen sellaisena kuin tahdoin, vaikka yleisö ei välttämättä reagoi mitenkään.
Tämä osa kirjoittamisesta ei ole siis kunnianhimon varassa, vaan se on eräänlaista uteliaisuutta, joka motivoi jatkamaan aihepiirien parissa, jotka aiheuttavat kuulijoissa hämmennystä enemmän kuin tunnistamista. Tästä erillään on kalevalamittainen runo, joka menee yleisöön helpommin läpi, ja joka saa enemmän kehuja. Se motivoi toisenlaisella tavalla. Molemmat motivaation lähteet ovat tärkeitä. Kirjoittamisessa tärkeintä on kuitenkin uteliaisuus, koska se ajaa tuottamaan tekstiä riippumatta siitä, miten yleisö siihen reagoi tai saako yleisöä ollenkaan.