Saavun perille,
en ole siellä tuuli
riepottaa puita.
*
Suhisee. Lehti.
Oliko se ajatus?
Tais olla tuuli.
*
Puhuri puhuu,
kuuntelen aivan tarkkaan.
Sanoitko jotain?
*
Lippu läpättää
aplodit urheudelle,
viedään pois yöksi.
*
Niin huumaavia
tuoksuja, etten muista
leivoinko itse.
*
Aina sanottiin
ei saa ryskätä, miksi
myrsky saa aina?
*
Tuhistan nokkaa,
onko nyt flunssa-aika,
maatuvat lehdet.
*
Sade. Sa sa sa.
Kuuntelin enemmänkin,
unohdin loput.
Ikuisuutta etsivä katsoo yötä,
räpyttää silmiä, ei näe mitään,
vähän ehkä välkkyy harhakuva.
Nurmikko jää jälkeesi
tai toiset yhtä tuoksuvat.
Nurmetta ei ihmistä, ei mittaa,
ei ikuisuutta, vaikka atomit tikittävät.
Kaikki tämä. Hyväile sormia,
ikuisuus on nyt.
*
Kun kukat puhkeavat, purkautuvat
reikäiset terälehdet spiraalina,
tulivuorena, kivinen silkki kohoaa,
tanssii vielä hetken ilmassa kuin kynnet,
jotka purevat ihoa, hihkuvat
ihmiset, huutavat
eivät tiedä onko kevät vai syksy,
katoavat kukat ja saniaiset, sanat,
laava, mekin, vielä kaikuu
kuin jotain olisi kerrottu, kuunneltu.
Kymmeniä, satoja tilhiä kohoaa
yhtä aikaa punertavasta pensaasta,
marjat mehukkaimmillaan, sormesi
kohoavat rintaani vasten, pitkin
sineä joka nyt olen, kuulas,
läpinäkyvä, valo lävitseni
tilhien silmiin, kätesi katsovat
tarkasti halki maanpiirin huokaus
kuin kaikki pensaat heräisivät
samanaikaisesti me olemme tässä,
me olemme kaikki, lento
kohti äärettömyyttä, yli.
Niskani on jäykkä;
nukahdin sienikori kädessäni,
tahdoin kerätä sinulle suppilovahveroita
unien metsästä, olisit herännyt
paistoksen tuoksuun.
Mutta makasinkin koko yön
petäjään nojaten, katsellen planeettaa,
joka tuntui sinulta.
Ei siis sieniä,
ota nämä suudelmat.
Raahaudumme rahisevien lehtien läpi
kohti omenia, kirkkaita, tuoksuvia
ja makeita, loputtomat pirskahdukset,
nuo suukot sohvalla, mehukasmaltoiset,
aika pisaroi pihalla kuin olisi hidasta,
äkkiä onkin lätäköitä, on ilta,
on juostava junalle, erkaannuttava, pilviä naurattaa
pikkuisten ryntäily. Kolme omenaa jäljellä,
molemmat ottavat ne mukaansa,
ne eivät lopu, pisarointi jatkuu
päivän loppuun asti, ja vaikka se päättyy,
yötä ei ole,
olemme toistemme valossa.
Kuin pisarat haparoisivat
hidastuen, kiihtyen
ikkunaa pitkin
kohti tuntematonta,
suudelmat.
*
Männynneulanen
ei tiedä liikkuvansa,
ihminen nauraa.
*
Juovuin vain teestä,
sanoin, katto ropisi,
puhuit niin hiljaa.
*
Kissa säkättää –
kuppi täynnä raksuja –
vahtii pajulintua.
Ihminenkin odottaa
jotain. Pyrähdys. Tyhjää.
Keväällä hän kutsui luokseen juomaan omenaviiniä.
Olin niin nuori, etten tiennyt mitä se merkitsee:
muuttumista omenankukiksi, lentämistä iltataivaalla,
valkeat terälehtemme kuin levottomat kaaliperhoset,
sormemme pilviä hipoen,
murenevat siniset ja vihreät kohti yötä
katseiden peittyessä hämärään,
sanoja jotka väistelevät aamun valkeutta.
Istun vielä hänen kanssaan näinä kesinä,
vaikka emme näe toisiamme,
ja vanhenemisen haikeus on sen tajuamista,
miten ainutlaatuinen oli jaettu hetki
kahtena omenankukkana,
jotka putoavat kostealle nurmelle.
Kesäaikaan kirjoitettu runo. Viime päivinä tuntuu siltä, että runot eivät onnistu, laari on tyhjä. Siksi laitan tähän mieluummin vanhemman tekstin. En enää muista, mitä ajattelin kirjoittaessani, mutta mieleeni tulee todellinen ihminen, jonka kanssa join kerran omenaviiniä nuoruudessani, sekä Pertti Niemisen hienot suomennokset kiinalaisesta runoudesta. Ehkä tämä on yritys tavoittaa jotain samanlaista värinää pohtiessani vanhaa muistoa.
Ensilumi kohoaisi taivaaseen,
maa muuttuisi puhtaanruskeaksi,
paljastaisi meidät makaamassa,
yksittäiset hiutaleet kiteytyisivät kielellä,
leijuisivat mutkitellen ylös, ilon sakarat,
katsoisimme toisiimme,
vielä kerran ajattelisimme
tämän olevan ikuista.
*
Häntä moititaan hämäräksi,
mutta katso noita salaperäisiä lintuja,
joiden siipien muotoa ei voi tunnistaa,
tuota viimeistä valolätäkköä liukumassa,
valumassa seinällä kohti sokkelia,
tuota henkäystä, joka valkeana pöllähtää,
rakastettusi elämä,
joka sivuaa kasvojasi
ajovalokukkien loisteessa.
Ihminen: kevääksi kotiin,
kukkaköynnökseksi kirjahyllyä kiemurtelemaan
teoksesta toiseen tuoksuvaksi,
tuoksuvaksi hiuksille seppeleeksi
ja pihan valoraidoiksi, niin
huumaava valo, että sadepäivinäkin
se tanssittaa, kuin olisi rytmiä
tuo ruohonkorsi, tämä puro,
sulamisvedet, älä välitä kyyneleistä,
ne ovat onnellisuutta.
*
Nyt he eivät ole yksin,
taipuvat luuttomat vartalot,
kahdet aivot kotilossa,
jossa kaikki tärkeä tapahtuu.
Kukaan ei näe sisään,
valo ei pakene, musta aukko,
kauniita kierteitä ulkopuolella, sanotaan,
materiaa, piste- ja viivakuvioita,
heidän on oltava onnellisia. Ehkä niin.
Jälkeen jää limavana.