In Finnish

Valopisarakivet

  • Post author:

Metsänreuna on koti,
syysaurinko pisaran päällä
lämmön muisto, aavistus.
Tiedän vanhenevani,
kun kohtaan heleäihoisia,
jotka eivät tiedä,
että se riittää, kirkas valo
silmät kiinni.
*
Hapuilevaa huutoa ei yleensä kuule,
vain sängyn narahdus,
makaavan tietoisuus
yksin,
katossa kuvioita,
peiton puristus kehon lähelle,
vaikka joku olisi vieressä,
valosiivut sisään ikkunasta
eläväiset kuin muistuttaakseen
lämmöstä toisaalla,
valot, ajatukset, kissojen tiu’ut,
narahdus,
!
*
Mittaamme suolan makeutta
ja kivun riekaleita, pyörittelemme
käsissämme surun muotoja,
kunnes katsomme kaarnaa,
pudotamme kankaanpalat neulasille,
kaikki maatuu, ja vaikka tuntuu
että havaitseminen on muistamista,
ei: tämä terävä sisäänhengitys,
silmiin katsominen ajan valloitusta,
muisto ei ole menneisyyden selkeyttä
vaan nykyisyyden usvaa;
kirkkaus, valo peittää
kaiken paljastamansa,
lämmin.
*
Ajattelen: ajatus ei paina mitään,
yhä odotus olkapäillä on kivireppu,
kauniita, ehkä arvottomia,
tuijotan kvartsijuonia koko illan,
painan kasvoni lähelle –
miltä sinä tuoksut –
ja etsimme tahoillamme lisää kiviä tähtien joukosta,
tähtiä kivien, elämä syöksyy hitaasti
sammaleisena suoniimme, tämä halu
tarttua kallioon, kipristää juuria,
kannamme sitä koko ikämme,
ajattomuutta, annamme sille nimiä,
maasälpärakkaus, marmorikuolema,
kipinät kivien välillä, hiekkakivihimo,
rukous – älä murene – pakkaseroosio,
alabasteriarmo, älä odota
ikuisuutta, joka olisi muuta kuin hetki,
liukuva käsi, kuinka sileät
ovatkaan nämä pinnat, hioutunut gneissi,
sormet ja sormet, tässä olemme, tässä.

Vielä pimeää

  • Post author:

Muistaa itsensä soihtuna,
oli myös ympäröivä pimeys.
*
Usva kasvaa odotuksesta,
virtaa sormista silmieni eteen,
ruohonkorret taipuvat,
rakkaus lähellä sille,
joka osaa kumartua,
nuolaista kastetta.
*
Aamuyöllä, kun pakkanen tuntuu
hitaalta räjähdykseltä,
makaamme keskellä sekuntia väristen.
Lämpö on aina yhteistä,
päivä syntyy painautumisesta.
*
Sanoo ettei ymmärrä mitään
kuin se tarkoittaisi,
että ymmärtää kaiken.
*
Luotan sinuun kuin huohottavaan mereen,
kuulen kohinan unen läpi,
enkä oikein usko, että on yö.
Aallot, vaahto, suolan tuoksu,
evälliset, lehdelliset,
toistuva hulahdus keskelle rintaani,
seison sitten kivillä tai hiekassa.
Valoa tai ei, muutos on pieni,
vaikka silti: aurinko, elämä.
Uida ulapalle, lentää, aallota,
sulautua.
*
Kirjoitan (vielä pimeää)
nähdäkseni sinut ja itseni,
kun lasken kynäni, istun
käsi rintaa vasten, silmät kiinni.

Trilobiittien filosofia

  • Post author:

Luulet sitä uneksi tai mustaksi siiveksi,
varjosi katsoo ikkunasta sisään,
suuri perhonen, ikuinen hiljaisuus.
Sinä olet mettä.
Et näe sen silmiä,
mutta tiedät tuijotuksen jatkuvan,
kunnes suljet omasi.
Sitten et enää tiedä.

Ilma on mutainen,
ruskeat valumat pitkin taivasta,
ihmisten irvistykset torilla,
mutta ei petoa paljon tarvitse tökätä
orvokilla,
kun se jo hymyilee,
kysyy mennäänkö tuonne kahville,
siellä on parhaat leivokset,
suklaa jättää ruskean neliön lautaselle,
kahvikuppi ympyrän,
ja mikään ei ole tahra,
ainoastaan seuraus.

Etsin tummaa merta,
kohinaa, puhetta,
josta en mitään ymmärrä.
Se kuulostaisi syvälliseltä
kuin jotkut ihmiset,
vuosimiljoonien tarina,
trilobiittien filosofia
tai maanalainen kiihdytys,
suloisessa magneettikentässä
esiin pullahtava bosoni,
pinnan alla väreilevä sipinä,
josta yritämme saada selvää,
kun tiedämme mitä haluamme
muttemme miksi
ja tarkkaan ajatellen
emme edes mitä.

Sammalsormet, varisevia

  • Post author:

Kohotat oksasi,
tuomenkukat tuuleen, tunnemuistot
v
    a                e
        r                v
             i                i
                 s               a
mustat siipeni sileät,
tartun nokallani joka terälehteen,
niiden pehmeisiin huuliin,
katson pilviä, taivasta oksallasi viipyen
vielä kun ei ole yhtään lehteä,
ei kukkaa nuuhkia
varhaisina talviaamuina,
kun voimme odottaa vain lumen laulua,
auroja, jätehuoltoyhtiön autoa
sekä - kaikki on kimallusta -
toisiamme.
Olen huutanut sinua merenpohjasta,
langennut vuoren juurelle,
ihmisyyden yksinäisyyden,
joka lumisena hohkaa, kimmeltää auringossa:
olen kuiskannut sinua sateessa,
odottanut lämpimät pisarat huulillani
ja käsissäni kosteus, josta elämä alkaa,
sammal levinnyt sormiini, ranteet vihreinä
olen kurottanut kohti kaikkea, mitä ei näe,
koska vaikka koskettaisi vain ilmaa,
syntyy rakkaus, sen ruskeat, siniset,
vihreät ja harmaat silmät,
maa, taivas, sammal, meri;
olen syöksynyt sinuun pysyessäni kaukana,
hengittänyt ihosi höyryn,
suunnatta juossut, silti sinua kohti;
olen kiivennyt vuorelle muuttuakseni palloksi,
joka vyöryy rannikolle, pompahtaa ilmaan
kaikki kivet ilonani; olen matkannut
halki ilman ja vesien
läsähtääkseni suolaisen meren pintaan,
olen vajonnut hitaasti;
olen etsinyt
ja löydettyäni jatkanut sinun etsimistäsi,
tämän illan, joka painuu rintaani vasten
kuin kiihkeät,
yhtä sammaleiset sormet.

Haikuja kuviin 2

  • Post author:

Tahmelan rannasta haikuja ja muutama kuva eiliseltä metsäkävelyltä. Onpa pari tankarunoakin.

Villit lupiinit.
Mistä löytyisi suurin
epilaattori?
*
Pistelee poskeen
nokkoskeiton, pistelee
pikkusormea.
*
Lumen valkeutta
keskellä herukoita.
Puutarhatuoli.
*
Ihastuksesta
kuiskin järvelle yksin
nimen ja kaikki.
Vene rannalle kiinni
päiväkirjalukolla.
*
Tuttu kasvimaa,
kivikin kohtelias:
tervetuloa.
*
Liplattaa laine,
leppä liplattaa laine
liplattaa mieli.
*
Puu valmistautuu
yöpuulle, hihkuu tuuleen
ihan nakkena.
*
Rannalla tangat
jalassa sekä päässä
tankat. Tai haiku.
*
Lapsikin oppii
runouden salat. Miksi
legot levällään?
Tuuli oli navakka,
ikkuna villiintynyt.

Resuiset vaatteet,
kaunis nappi. Lehdellä
ötökkä kiiltää.

Pöydän tukipuu
terä giljotiinissa.
Tää on mun baari.

Voititte tänään
mustikkaniskatyynyn.
Onnea taloon!

Millaisen polun
varrella Todellinen
Yliopisto on?

Kirjaimet kumoon!
Sensuuri kellastuttaa
sananjalkoja.

Muurahaiselle
puita kuurassa. Eiku??!?
Täähän on lämmin!

Kaikki tiet vievät
pehmeän polun kautta
johonkin pesään.

Vuokraliftejä.
Naakoilla toinen tieto.
It’s a nosturi.

Sävel, kehokin

  • Post author:

Luokseni tullut
hiljainen sävel
läpi väkijoukon
pujotellut, liukunut
kenenkään kuulematta,
silti kirkas, niin terävä,
että jokin minussa murtuu,
unohdettu lämpö hulahtaa esiin,
ja se soi ja soi
kauan sen jälkeen,
kun heilautit hyvästit.

Joskus olen tämä kehokin,
muuten: ääni, nokka koputtaa keloa,
palokärkeä ei näy. Olen siinäkin,
vaikka aavistuksena, kuvitelmana,
ja tuoksusi muistona, kun kävelen
metsäpolulla ja se aukeaa, vajoaa
puutarhaksi – olen aina puutarha
jota ei ole ja joka sinä olet minussa –
ja kun tunnen mitä tunnen, mitä tunnenkin,
tunnen itseni.

Sadetta

  • Post author:

Kyyneleet ovat vielä kuumia,
kuulen sihinän. Odotan niiden höyrystyvän,
kostean ilmamassan kohoavan pilviksi,
jotka satavat tai pöllyävät avaruuteen,
tähtisumut, galaksit, kaikki mitä en näe,
yhtä usvaa ja tuskaa
ja vanhemmat huutavat, haukkuvat märsymakkaraksi,
en enää muista mitä tein,
mutta kyyneliin olen syyllinen, ääneen,
nielen sen kaiken,
galaksit kiertyvät itsensä ympäri,
musta aukko keskellä,
pimeys.

Kävelen sateessa.
Ihminen on enimmäkseen vettä
eli sadetta myöskin, jos tahdon uskoa
tihkutanssiin ilmassa, ropinaan katoilla,
laajenevia pisteitä lammissa, lätäköissä,
pilviriemu taivastanhu mullan syleily
kasvin olemassaoloilo.
En ole meri, en kyyneliä, en enää.
Jos pitää olla muuta kuin sadetta,
niin kurkku,
vaikka sitten suolainen.

Puhun kvartsista, lakanoista,
pienistä ja suurista pisaroista,
mutta kun avaan silmät,
kaikki mitä näen
on valoa.

Tahdon tarttua

  • Post author:

Vaikea kirjoituspäivä. Kipeänä ajatus ei liiku, ei pysty edes lukemaan, vain nukkumaan, muutamat ajatukset pölähtivät haikuiksi. Lopulta kuitenkin kaksi runoa kuten eilen, yksi eroamisesta, toinen yhdessäolosta. Inspiraationa hiljattain löytämäni sulka sekä yksin sairastamisen kivuliaisuus.

Tavallisella kävelyllä,
kun on vaikea olla pysähtelemättä
suutelemaan,
löydämme närhen sulan.
Sinimusta, taivas ja maa kohtaavat,
yö kuultaa läpi päivästä, päivä yöstä.
Sulka on jakamaton,
katsomme toisiamme käsikkäin.
Erotessamme toinen ehtii sylkäistä ensin
“Pidä se”.
Kumpikin toivoisi
toisen tahtovan sen itselleen.

Tahdon tarttua veteen sillan alla,
kohottaa käteni kohti kiiluvia avaruuden hampaita,
astua tuntemattomalle suolle,
haukata tuntematonta hedelmää.
Tahdon istua sinua vastapäätä, jalat koskettaen,
kulkea liikkumatta sinne, missä kukaan ei käy,
nähdä pimeän valoisuuden,
tuhannet tuikut, sivellä syksyn lehdet
ja värähtävän ihon korvan alla,
kun tuuli on sinun huokauksesi
ja ilta syöksyy sydämen paikalle,
pumppaa sateista tummuutta suoniin,
minä olen punaisempi, tahdon olla ihosi liike,
viivähdys kämmenselällä, tässä ravintolassa
me olemme kirkkaus joka sisältää kaikki värit,
tahdon viipyillä viininä huulillasi,
ja tärisen jokaisesta kulauksesta,
maailma täyttyy, minä täytyn, olen aistimusten myrsky,
jokainen varissut koivunlehti merkityksellinen
ja sinun katseesi, en näe mitään,
olen puhdasta tahtoa, ja silti äänesi
joka solisee pitkin vartaloani, siinä olen,
istun sillan kaiteella, tällä tuolilla,
kurkotan veteen, sinuun, tahdon tietää
mitä ajattelet, hyppäätkö tähän pyörteeseen
ja tahdon kaiken, kaiken mikä kiiltää
ja mikä on pimeää, suolaiset heinät huulilla,
rypäleiden tuoksu ympärillämme,
kaikki mitä en uskalla pyytää on tässä,
mutta edes hetken voisitko
pitää minua
kädestä?