Sarja kuukausista, joiden tunnelmat toimivat metaforina erilaisille parisuhteen vaiheille. Vaikka sarja ei suoraan viittaa muuhun runouteen, kuvastoltaan ja tyylillisesti asemoisin sen jonnekin Tomas Tranströmerin ja Lassi Nummen välimaastoon.
Tammikuu: tuuli iskeytyy talven riekaleisiin,
hankiin, jotka ovat tuoreita,
silti monesti sulaneita, edellisvuonna
monet pettymykset: voittaako valkeus?
Metsä humisee kuin hullaantuneen mieli,
hennot painaumat hangella,
jäniksen valkeat jäljet kuin viesti elämästä,
lemmestä, jota et enää näe, et vielä,
mutta pian.
Helmikuu: pakkanen laskeutuu laaksoihin,
vanhus kairaa lampea, kaipaa,
istuu kärsivällisesti unelmoiden.
Helmiäispilvet kisailevat taivaalla,
horisontti on kirkas.
Tumppujen läpi tuntuu
ongen nytkähdys,
onnen nytkähdys
uurteisilla kasvoilla.
Maaliskuu: pisaroita tippuu räystäältä
kuin tuoreen onnen hetkiä,
jääpuikot sulavat,
makea, vielä viileä vesi kerääntyy lätäköksi,
jonka ympäri ohikulkijat tanssahtavat.
Et voi pyydystää kaikkia pisaroita kielellesi,
mutta kaikki tämä vesi tulee saamaan
asvaltinkin vihertämään.
Seinässä on kyltti:
varokaa katolta putoavaa jäätä.
Yhtenä vuonna taivasta katsomaan jäänyt nainen
jäi putoavan jääpuikon alle,
hän niin oli odottanut rakkautta,
elämää hehkuvien pisaroiden kauneutta,
ja niin me odotamme kaikkea
sitäkin, mikä on tässä.
Huhtikuu: talven muisto,
pelko paluusta. Ensimmäinen riita.
Lammikko vetäytyy riitteeseen.
Miten hyvältä tuntuu räsäyttää se säleiksi.
Laitat hanskat taskuun. Lämpö tulee vielä,
suutelee niskaa,
selänteet jo sulana.
Toukokuu: yö on virittänyt viileyttään
purskahtaakseen nauramaan, laulamaan
valon ensi pilkahduksesta metsänrajassa.
Koko elämän valveillaoloajat
ovat olleet harjoittelua näitä öitä varten,
kun sileä iho laulaa, huone kaikuu
vastalöydetyn maailman iloa,
joka oli aina olemassa,
sama huone, sinun kätesi samat,
riemun aavistus tyhjässä katossa,
poissaolon painavuus, ja nyt
läsnäolon keveys,
hänen huokauksensa,
joka nousee,
nousee varovaisin siivin kohti latvoja,
utuisia ja kirkkaita aamuja
loputtomiin.
Kesäkuu: kuin olisit valunut loputtomaan uneen,
katsot aamu-usvan kietoutumista ruohonkorsiin.
Valo nousee maasta,
tarttuu villein versoin taivaaseen,
sinussa on mullan voima, ikuinen
rakkaus aurinkoa kohtaan.
Se voima ei koskaan ollut poissa,
mutta hankien peitossa unohdit,
miten kohota kohti lämpöä.
Vuosi toisensa jälkeen tuoksut tuoreelta,
kun muistat sen,
maasta sinä olet nouseva,
tällaista oli hymyillä, haluta
ja olla haluamatta:
minä silitän sinua,
siinä on kaikki.
Heinäkuu: kuljette kukkulalle
kuumimpana päivänä hikisin taipein,
purot pitkin notkoja;
tänään uskallatte upottaa päänne
syvälle veteen, solina kuin naurua,
olivat hiukset miten tahansa,
on se syy suudelmaan.
Ylhäältä näkyy maailma täynnä varpuja,
sateisia läikkiä valon keskellä:
harhaan ei voi kulkea, mihin silmä tarttuukin,
tunnette vihreän tuoksun käsikkäin,
tummempanakin se hehkuu,
elämä, ja ihmettelette
miksi ette valinneet tätä aiemmin.
Tarvitsi vain koskettaa,
kiivetä yhdessä, hengästyä vähän,
ihmetellä silmiä, avautuvaa maisemaa
niin lämmintä, ettei se koskaan voi,
ei saa, unohtua.
Elokuu: laske lyhtysi kellumaan
kohti hämärää,
laske montako lyhtyä vilkuttaa
rannasta etääntyessään.
Niin monta toivetta on lähetetty
tuntemattomille vesille, aaltojen matkaan
etsimään saarta suurempaa,
rannikkoa valoisampaa.
Kuka on se ihminen, jonka kylkeen painaudut?
Hän on yhä yösi lämpö,
mutta sanat eivät hyväile enää,
etkä ymmärrä hänen lyhtyään.
Se vilkkuu kuin viestinä,
mutta väri on vieras
eikä rytmissä ole mitään järkeä.
Lähemmäksi lämmintä ihoa:
istu tässä vielä vähän,
katsotaan lyhtyjä yhdessä,
ymmärretään.
Miten surulliselta se nyt kuulostaa,
rukoukselta tyhjyyteen, jonka yrität täytttää
toivosi kiihkeydellä.
Ymmärretään.
Syyskuu: miten pimeä on se lampi,
johon upotat kätesi
kokeillaksesi kylmyyttä?
Aurinko nousee vielä ruskean metsän takaa,
toisinaan päivät kimaltavat ja hetken
käsi kädessä tuntuu lupaukselta intohimosta,
mutta muisto se on,
lämmön tulvahdus ennen pohjoistuulta,
joka nousee silmiin, punertaa
kasvotkin, huulet sinistyvät,
kerta toisensa jälkeen ojennat kätesi
tarttuaksesi valoon. Ei se jää,
mutta kämmenessäsi on läikkä,
silmissäsi kirkas piste.
Kunpa se näkyisi ulospäin
vielä sittenkin, kun sataa.
Lokakuu: latvojen yllä pilvien pyörre,
lumihiutaleet viskoutuvat ahdistuksissaan
päin mitä tahansa seinää, johon tarttua.
Ei syysmyrskyn pitäisi olla yllätys,
silti tulet yllätetyksi puolipukeissa,
kädet koholla kuin vielä valmiina syleilemään,
vaikka lämpö karkaa, kukaan ei ota sitä vastaan,
eikä kukaan hehku sinulle tässä pimeässä illassa.
Maisema vääntyy irvistykseen,
oksat heiluvat hädissään,
ja vieretysten kasvaneet koivut
uhkaavat kaataa toisensa,
rangat paljaina, lehdettöminä:
en näe sinussa enää mitään,
ota juuresi ja kävele.
Koko yön metsikkö natisee,
puut puolustavat toisiaan.
Aamu on kylmänvalkea, puhdas.
Täällä on kukittu kerran,
ja vielä oksilla silmut katsovat ihmetellen
paljasta taivasta.
Marraskuu: kulkiessasi harmauteen
talvi heijastuu kasvoistasi,
et ole tottunut yksiösi tuoksuun
tai siihen, ettei se odota sinua,
vaikka lämmin onkin.
Nyt on aika huomata lämpöpatterin juttelevan,
ikkunoiden huurtuvan lähestyvästä suudelmasta,
olet niin pehmeä ja oppinut kuulemaan kohinankin,
tämä on arvokasta, sinä olet,
miksi ei olisi rakkautta?
Kynttilässä palaa hiljaisuus,
vaimea rätinä kuulostaa itkulta.
On kuin valo olisi vain vierailulla,
mutta täällä se asuu, täälläkin.
Joulukuu: kynttilä jokaiselle kuolleelle unelmalle
ja toinen jokaiselle elävälle, yhtä kirkas.
Kynttilä jokaiselle loukkaukselle,
jota sinun ei tarvinnut kostaa.
Kynttilä jokaiselle hymyllesi metsässä,
joka ei osaa hymyillä takaisin
paitsi jokaisella oksallaan
sekä hämmästyksestä ja ilosta räpyttävillä neulasillaan,
kun se tajuaa rakkautesi.
Miten täynnä metsiä nämä kaupungit ovat!
Kynttilä jokaiselle sanalle, joka kohosi huuliltasi
lämmöksi keskelle talvea, joillekin kuin
kosmista, ikuista kylmyyttä.
Jos siltikin on pimeää,
huomaa: sinä olet kaunis,
kymmenen kynttilää sille.