uskonto

En ole kirjoittanut uskonnosta pitkään aikaan. Aiemmin aiheessa kiinnosti se, kuinka ihmiset muodostavat mielikuvaa jumalasta, joka on määrittelemätön, ja kuinka tuo määrittelemättömyys on samanlaista kuin monet abstraktiot kuten rakkaus tai vapaus.

Nyt pohdin sitä, kuinka uskontoa käytetään ja kuinka jumalankuvia luodaan jostain halusta tai pelosta käsin. Ehkä kyse on sittenkin vielä määrittelemättömyydestä, mutta tällä kertaa huomioni kiinnittyy siihen, miten se aina täytetään jollakin, usein hyvinkin maallisilla haluilla, joihin vain liimataan päälle pyhyyden ja hyvyyden sädekehä.

Isäni konservatoriossa on monta huonetta.
Opiskelijat saavat yksilöllistä opetusta sekä osallistuvat ryhmätunneille.
Harpuin ja helistimin he ylistävät.

Isäni olympiakylässä on monta huonetta.
Ilmaisia kondomeja saatavilla majoitustilojen sisäänkäynnin luona.
He hyppäävät korkeammalle Herran kunniaksi.

Isäni parakeissa on monta huonetta.
Pyhät aseet tarkastetaan kolmesti päivässä.
Päivystäjä tarkistaa iltavapaalla olevien määrän vahvuuslaskentaa varten.

Isäni sydämessä on monta huonetta.
Eteiset ja kammiot tuottavat elämää.
Veri sykähtää säännöllisesti eteenpäin.

Isäni talo,
meidän isä, isä meidän,
jolla on isompi palkka, isompi mulkku,
edustustili ja paikka kaupunginvaltuustossa,
vahvempi kuin teidän isä,
vaikka kumpaakaan ei edes olisi.

He yrittävät rakentaa suurempaa kuolemaa
kuin katedraalia sortumaan aamunkoitteessa.
Kun valo viimein lävistää lasimaalaukset,
värit liikkuvat joka suuntaan kivilattialla
vain peittyäkseen tomuun ja siruihin,
mutta aamu tuli jo,
valo on ollut täällä koko päivän,
nyt ei ole pimeää jolta pitäisi pelastua,
ja me hengitämme kaiken aikaa värejä,
kun kosketamme ja ajattelemme sitä,
tässä sinä olet,
tässä! sinä!

Toivoen huojentuvani
huojun laivasta kirkkauteen,
kysyn papilta alttaritaulusta.
Miksi heillä on siivet?
“He ovat enkeleitä.”
Miksi tuon miehen pää säteilee?
“Hän on Jeesus. Hän on pyhä.”
Ymmärrän, sanon.
Istun, ja kuin lapsi, joka keksii uusia sanoja
nähdessään polilekkien loistavan
ja miljoona kilkamusta taivaalla,
alan kirjoittaa sinusta,
pyhistä hetkistä, pyhistä hartioista,
olemassaolosi valaistessa minua,
kuiskivista siivistäsi,
kuinka kauniisti lepatat tuulessa
kuin yksinäinen lehti tai voitonviiri,
ja minä tulen olemaan autuas päivieni loppuun
silmiesi heijastuksessa, jos hyväksyt minut.
Näytän paperia papille.
“Ei se näin mene.
On totta, että Jumala on kaikessa kauniissa,
mutta sinä et ihmisenä voi määritellä, mikä on pyhää.”
En enää ymmärrä.
Olinko väkivaltainen yrittäessäni määritellä sinua
tai ainakin ylpeä kuvitellessani sanojeni merkitsevän jotain?
Sanat loppuvat.
Jumala ei tule sen todellisemmaksi,
mutta runous murenee.
Hyvä on, pyhyttä ei ole, tai jos onkin,
se on muiden omima asia, johon meillä ei ole oikeutta,
vaikka ei ehkä heilläkään.
Tarkoitin vain, että minulla on hyvä olla,
jos olet vierelläni. Joko mielikuvitukseni
on liian hyvä tai liian huono kuvitellakseni pyhempää.
Poistuessani heitän loput sanat tuuleen.
Katso, ne lentävät kuin kyyhkyset halki aution maan:
solma, mandilo, veilokka.
Ja kun kiihkeät, käsittämättömät siivet
läpättävät iltataivasta vasten,
pyydän vain, että uskot minuun.
Tässä pimeydessä rakastan sinua.

Uskonto on kiehtova aihe, vaikka en pidä itseäni uskonnollisena, jos ei lasketa sitä, että olen epäileväinen aksioomien olemassaoloa kohtaan ja täten nähdäkseni tiedon perustana on aina uskomuksia esimerkiksi aistien luotettavuudesta tai logiikan universaaliudesta. Tässä, kuten yleensäkin uskontoa käsittelevissä runoissani, tekstin sinä ei ole lukittu tiettyyn tulkintaan, jolloin lukijan oma maailmankuva ohjaa sitä, kenestä arvellaan olevan kyse.