In Finnish

Tänään julkaisin kolmannen teokseni, kokoelman kalevalamittaisia runoja nimellä Meren origo.

Suurin osa runoista on kirjoitettu vuosi sitten, viimeinen syyskuussa. Teos sisältää myös 70-sivuisen runon Naimala, joka käytännössä on pitkä seksikuvaus. Tyyliltään se poikkeaa muista jo siksikin, että se on vanhin, kirjoitettu siinä vaiheessa kun Pisarakulmankin runoista oli olemassa vasta puolet. Pituus mahdollistaa myös rekisterien välillä hyppimisen, ja runo muodostaakin omanlaisensa sekoituksen hellyyttä, intohimoa, leikittelyä, sitoutumista ja seksin henkistä ja hengellistä puolta.

Teoksen alkupuoli kulkee kuitenkin synkemmissä tunnelmissa dementiasta kuolemaan ja masennukseen. Välillä on myös yhteiskunnallisuutta, joka toimii taustaselityksenä runominän etsinnässä, kun kuoleman kohtaamisen jälkeen “Aamo” etsi paikkaansa ja merkitystään.

Alkujaan teoksen piti olla julkaisuvalmis jo marraskuussa, mutta tuskailin sekä naimalan että yhteiskunnallisten runojen kanssa. Jonkin verran myös tahdoin vähentää rakkausrunoista naiiviutta, vaikka pidän sitä edelleen genreen kuuluvana ja tärkeänä. Erityisesti esitystilanteessa naiivista ihastusrunosta saan paljon irti ja siihen on mukava eläytyä. Yhteiskunnalliset runot ovat väistämättä jonkun mielestä vääränlaisia ja mielipiteet vanhenevat äkkiä, joten niissä oletuksena on, ettei sitä voi eikä pidäkään kirjoittaa ilmatiiviiksi. Vähän sellaista roiskimista siis. Joitakin kuitenkin pyörittelin pitkään, koska mitä yleisemmästä asiasta kirjoitan, sitä enemmän omat näkökulmani aiheeseen vaihtelevat, joten yhtenä päivänä saatan tajuta täysin, mitä yritin sanoa, seuraavana taas miettiä koko runon olevan vääränlainen aiheeltaan tai lähestymistavaltaan.

Toisaalta ristiriitaiset tunteet ovat hyviä. Ehkä sellainen kannattaa kuitenkin mieluummin julkaista kuin runo, joka on tunnesisällöltään kiiltäväksi hiottu. Samoin itse asiassa tunsin Naimalastakin. Kalevalassa ei tietysti erotiikkaa ollut, mutta Suomen kansan vanhoista runoista löytyy kaikenlaista. Valitettavasti en ole niistä oikein innostunut, koska usein kalevalamittainen tapa käsitellä seksiä on ollut vähän sellaista hihittelyä elinten nimien lausumisesta, tai ylipäätään rivouksia. Naimalassa on ainakin joitakin filosofis-hengellisiä tapoja tutkia seksiä, jota ei samanlaisena kalevalamitalla ole tietääkseni julkaistu, vaikka kyllä siinä härskejäkin säkeitä on.

Amazoniin kirjoittamani lyhyt kuvaus on tällainen:

“Meren origo on kalevalamittainen matka, joka alkaa läheisen kuolemasta. Meri on vapaus, meri on kauhistuttava tyhjyys, se on virtausten valtaa sekä rakkauden horisontti. Jos origo on, se liikkuu, aaltoilee, pyörteilee. Veteen kadotaan, siihen sulaudutaan, pauhuun ja liplatukseen. Maata näkyy, metsät ja kalliot, mutta etsintä on ikuista.”

Saatavilla ainakin Amazonista (varmaan Ruotsista tai Saksasta kannattaa tilata) tai sitten henkilökohtaisesti. Nettisivun kontaktiosion kautta voi myös kysellä. Kovakantisen 210-sivuisen kirjan kanneksi tulee kädestä käteen myytynä 15 euroa, postikulut 5 euroa. Amazonin kautta taitaa tulla yli kymppi postikuluja, muuten hinta suunnilleen sama.

“Kun taiteilija siirtyy marginaaliin, hän tekee sen karkeasti ottaen kahdesta syystä: joko näkemyksensä vuoksi tai toisaalta sen vuoksi, että hänen taitonsa tai tekniikkansa ei valtavirtateatteriin riitä tai se ei sinne sovellu.

Kysyä voi, kuinka monen marginaalitaiteilijan valinta on näiden yhdistelmä. Kysyä voi sitäkin, onko aivan oikein, että sellainen taiteilija jää kirjaimellisesti marginaalitaiteilijaksi, merkitykseltään marginaaliseksi, jonka syy paeta marginaaliin on taitojen puute toisaalla. Ja kysyä voi vielä sitkin, kuinka moni marginaalitaiteilija menee marginaaliin piilottaakseen taitamattomuutensa ja odottaakseen “taidekentän vapautumista”, varsinaisena tarkoituksenaan ei suinkaan vaikuttaa vakaumuksellisena marginaalitaiteilijana, vaan saadakseen aseman valtavirtataiteessa – ilman siellä vaadittavia taitoja. Tällaisen “marginaalitaiteilijan” pyrkimys on lopulta saavuttaa arvovaltainen positio valtavirtataiteen piirissä, lisäarvonaan juhlittu radikaalin sädekehä.” (Hotinen, Jukka-Pekka 2002, Tekstuaalista häirintää, 312)

Hotisen ajatus provosoi miettimään monenlaisia kohtaamiani taiteilijoita sekä myös omaa etsintääni niin taiteen alueella kuin filosofiassa. Aikanaan jätin filosofian taakse osittain siksi, että se tuntui jo liian marginaaliselta, mutta syynä oli myös ranskalainen postmodernismi, joka hämärsi käsitteitä osoittaaksen käsitteiden olevan hämäriä. No, oli kyse myös siitä, että akateeminen maailma menetti vetovoimansa, kun sitä katseli lähempää, ja ymmärsin paremmin, millä tavalla pitäisi asioitaan hoitaa, jos tahtoo tehdä pienen piirin filosofiaa pienessä maassa.

On totta, että marginaalisten asioiden harrastaminen tuntuu turvalliselta. Vastaan tulee myös ihmisiä, joille se on tapa luoda omaa sädekehää. Tämä onnistuu siksi, että valtavirran ulkopuolella voi aina julistaa omat arvonsa ja taiteelliset näkemyksensä standardiksi, joka osoittaa tien tulevaisuuteen.

Toisaalta taiteen historia on täynnä manifesteja ja julistuksia, jotka ovat oikeasti vaikuttaneet valtavirtaan ja muuttuneet osaksi sitä, mutta nykyhetkessä ei voi tietää, mikä arvioidaan vaikuttavaksi vaikkapa kymmenen vuoden päästä.

Myös taitamattomuuteen törmää. Voi tosiaan kysyä, onko marginaali tapa paeta arvostelua, mutta yhtä hyvin voi olla, että taitamattomuus johtuu marginaaliseen asemaan liittyvästä kritiikin puutteesta. Tarkoitus ei välttämättä siis ole paeta, vaan tekniikan puutteisiin kaivattaisiin ohjausta, jos sitä löytäisi. Mutta on totta, että marginaalirunous voi muodostaa oman klikkinsä, jossa kehutaan kaikkia, tai ainakaan kritiikkiä ei uskalleta pyytää ja antaa.

Taiteessa on myös marginaali-ilmiöitä, joilla on vakiintunut asema. Klassinen musiikki, jazz ja maailmanmusiikki ovat genrejä, joilla on pienehkö yleisö, mutta ne ovat riittävän lähellä valtavirtaa saadakseen jonkin verran medianäkyvyyttä. Niitä myös arvostetaan taideinstituutioissa enemmän kuin musiikkia, joka myy paremmin. On perusteltua sanoa, että jossain suhteessa nämä musiikin lajit ovat marginaalissa, mutta marginaalejakin on monenlaisia.

Runouden sisällä on omia marginaaleja, mutta koska runous on itsessään niin pieni ilmiö, ei ehkä ole tarpeen määritellä jotain marginaalin marginaaliksi, vaikka joskus olen ajatellut epiikan olevan sitä. Muista kirjoittamistani lajeista mitalliset runot ovat runouden vähemmistössä, kun taas tavallisempaa on vapaa mitta sekä lavarunous.

Koska kirjoitan monilla tyyleillä, en voi sanoa erityisesti valinneeni runoudesta mahdollisimman pientä aluetta siksi, että siinä säästyisi kritiikiltä. Paremminkin on niin, että mitallisen runouden löydettyäni aloin hiljalleen tuntea tyydytystä siitä, miten siihen liittyvien rajoitusten sisällä voi kehittää uusia ilmaisutapoja, erityisesti kalevalamittaan liittyen klassista retoriikkaa tai introspektiota, joita ei runonlaulajien teksteissä esiinny samanlaisena.

Eino Leinon kalevalamitassa tosin itsetutkiskelua löytyy, mutta Leinon vaikutus on ollut vähän samanlainen kuin Sibeliuksen. Poikkeuksellinen taiteilija on kanonisoitu jo elinaikanaan niin, että hänen käyttämänsä tekniikat on hylätty. Leino ja Sibelius toisin sanoen tulivat valtavirtaan ja ovat siellä pysyneet, vaikka heidän taiteenlajiensa yleisimmät tekniikat ovat nykyään toista. Tässä ajassa kirjoitettuna pohdiskelu Leinonkin käyttämillä mitoilla muuttuu toisenlaiseksi jo siksikin, että kulttuuri on muuttunut muutenkin kuin runonmittojen suhteen.

Kalevalamitassakin törmää siihen ongelmaan, että on vaikea saada sellaista palautetta, joka ottaisi huomioon pyrkimykseni. Huomio kiinnittyy helpommin muotoon kuin siihen, mitä yritän perinteen sisällä tehdä ja kuinka käyttämäni aiheet ja käsittelytavat eroavat siitä, mitä aiemmin on tehty. En silti odotakaan tästä erityistä palautetta, koska en oleta satunnaisen kuulijan tai lukijan olevan tietoinen siitä kontekstista, mihin yritän tekstini asettaa. Ongelma asia on vain siinä, että omaa kehitystä on vaikea arvioida tyhjiössä, ja siten on vaarana että alkaa arvottaa tekstiään pelkän yleisöpalautteen ja suosituimpien runojen perusteella, ja se mikä kalevalamitan kirjoittamisessa minua kiinnostaa, dialogi nykyhetken ja menneen välillä, jossa uudempi ilmaisu sekoittuu vanhoihin ilmaisutapoihin, jää täysin vaille palautetta tai se liittyy sanankäänteiden ihailuun. Tällöin onnistumisen kokemus on sitä, että uskon ilmaisseeni hetkellisen ajatuksen suunnilleen sellaisena kuin tahdoin, vaikka yleisö ei välttämättä reagoi mitenkään.

Tämä osa kirjoittamisesta ei ole siis kunnianhimon varassa, vaan se on eräänlaista uteliaisuutta, joka motivoi jatkamaan aihepiirien parissa, jotka aiheuttavat kuulijoissa hämmennystä enemmän kuin tunnistamista. Tästä erillään on kalevalamittainen runo, joka menee yleisöön helpommin läpi, ja joka saa enemmän kehuja. Se motivoi toisenlaisella tavalla. Molemmat motivaation lähteet ovat tärkeitä. Kirjoittamisessa tärkeintä on kuitenkin uteliaisuus, koska se ajaa tuottamaan tekstiä riippumatta siitä, miten yleisö siihen reagoi tai saako yleisöä ollenkaan.

Runo on selittämättä paras, ja jokainen teos on omanlaisensa manifesti, vaikka tarkoituksia ei erikseen tuotaisi esiin. En myöskään koe mielekkääksi alkaa määritellä, mitä hyvä runous voisi objektiivisesti olla. Silti subjektiivinenkin näkemys on pyrkimys kohti universaalia, olkoonkin että sen olemassaolo voidaan kiistää. Täydellisessä relativismissa ei ole ihmisluontoa, ei totuuksia jotka ylittäisivät individualistisen katsomuksen. Täydellinen yksilöllisyys on kuitenkin harhaa yhtä lailla kuin kuvitelma siitä, että yksittäinen ihminen voisi tavoittaa täysin objektiivisen aseman.

Yritän tässä hahmotella sitä, millaisia ihanteita kohti olen pyrkinyt mitallisessa runoudessa, en vakuuttaakseni ketään niiden paremmuudesta vaan ymmärtääkseni itse, miksi kirjoitan juuri nyt tietyllä tavalla.

Kalevalamittaa kirjoittaessa törmää jatkuvasti ongelmaan perinteen ja yksilöllisen ilmaisun suhteesta. Mittaan liittyy muutakin kuin rytmillisiä sääntöjä, ja runoilijan on valittava missä määrin tukeutuu vanhaan kuvastoon.

Omissa runoissani vanhaa kuvastoa on luontokuvauksen muodossa, yleensä symbolisena. Vanhaa on myös tunteiden nimeäminen, mitä nykykirjallisuudessa usein vältellään. Jos tavoitteena on herättää jokin emootio lukijassa, on parempi olla osoittamatta sitä suoraan tunnesanan muodossa. Kuitenkin tunnesanoillakin on paikkansa runoissa, jos tavoitteena ei ole herättää lukijan sympatioita vaan enemmänkin ilmaista tietty subjektipositio, tehdä runosta enemmän tavallisen puheen kaltaista, puheessa kun ei viitata tunteisiin pelkästään symboleiden ja tekojen kertomisen kautta.

Perinteisessä kalevalamittaisessa runossa tunnesanoja tosin ei niinkään löydy, vaan kyse on 1900-luvun alkupuolen tyylistä. Leinon jälkeen kalevalamitan käyttö julkaistussa runossa hiipui. Tulenkantajista alkaen runoudessa olivat rinnakkain läsnä mitallisuus ja vapaa mitta, ja kuvastoon alkoi tulla urbaaneja piirteitä. Niin kauan kuin mitan käyttö oli vielä yleistä, myös tunnesanat olivat tavallisia. Vaikka niitä nykyään pidetään tekstiä laimentavina, Harmajaa, Valaa tai Koskenniemeä luetaan edelleen. Niiden välttäminen voi olla perusteltua myös siksi, etteivät ne tuo omaperäisyyttä tekstiin. Toisaalta nykyrunouskin on kokeellisenakin täynnä konventioita, joiden omaperäisyys on näennäistä; omaperäisyyden tavoittelu on tavallaan vastakohta universaalin kokemuksen tavoittelulle, ihanteena mahdollinen mutta käytännössä mahdoton. Täysin omaperäistä runoa ei kukaan ymmärtäisi, ei edes kirjoittaja.

Tunnesanoja ja luonnon kuvausta en siis välttele, sen sijaan pyrin vähentämään muunlaisia sanoja, jotka nykyrunoudessa ovat tavallisia omaperäisen tyylin merkitsijöitä, esimerkiksi yhdyssanoja, joissa on naitettu kaksi substantiivia eri rekistereistä. Niitä on helppo keksiä, mutta usein ne lähinnä hämärtävät tekstin tarkoitusta mahdollistamatta uusia tulkintoja. Vinksahtaneellakin yhdyssanalla pitäisi olla jokin muu merkitys kuin sen osoittaminen, että runoilija voi sellaisia keksiä.

Näennäisesti välttelen myös ironiaa sekä siihen liittyvää etäännytettyä kerrontaa. Nykyrunous usein vaikuttaa substantiiviluetteloilta tai ympäristön havainnoinnilta. Se voi olla hetkittäin kiinnostavaakin, mutta yleensä en lukijana pysty samaistumaan kameramaiseen havainnointipisteeseen. Tällöin luen enemmän runoa siten, että tavoitteena ei ole ollut ihmiskokemuksen sisällä olo vaan sen havainnointi jostain ulkopuolisesta runoilijapositiosta käsin. Sekin on arvokasta, mutta emotionaalisen samaistumiskohdan puuttuminen tekee tekstistä laimeampaa kuin jos siinä olisi liiaksi osoiteltu tunteita puhumalla surusta ja rakkaudesta kuten naiiveissa teksteissä tehdään. Siksi on mielestäni parempi ottaa riski siitä, että vaikuttaa naiivilta ja amatöörimäiseltä kuin tukeutua etääntyneeseen kerrontaan, jota on vaikeampi kritisoida.

Sanon ironian puuttumista näennäiseksi siksi, että kirjoittamiseni tavoite ei ole ensisijaisesti ilmaista syvimpiä tuntojani tietyllä hetkellä. Kyse on enemmänkin näkökulman etsimisestä johonkin aiheeseen, jolloin runossa ilmenevä naiivi subjekti ei itse asiassa ole olento, johon olisin tiukasti kiinnittynyt.

Aamo Lieko on naamio. Mitta on naamio. Runon minä on naamio, ja käytetyt tekstuaaliset keinot ovat naamio. Aihekin on usein naamio, koska motiivinani kirjoittamiseen on usein ollut pohtia, miten tiettyä aihetta voisi tarkastella runon keinoin. Monet kuolemaan ja rakkauteen liittyvät runot eivät ole syntyneet tarpeesta ilmaista asia juuri niin, eivät myöskään senhetkisestä elämäntilanteesta tai ylipäätään kokemuksistani.

Niinpä teksti, joka ilmenee lukijalle ongelmattomana itseilmaisuna, tuntuu runoilijan näkökulmasta ironiselta, vaikka en erityisesti pyri ironisoimaan aihettani. Tässä mielessä jokainen teksti sisältää ironian siemenen sikäli kuin puhdas itseilmaisu on mahdotonta. Jokainen teksti on vääntäytymistä asentoon, johon kielelliset konventiot meidät pakottavat, ja ironia piilee tuon asennon keinotekoisuudessa, vaikka kuinka tahtoisimme puhua vilpittömästi.

Ironian olemassaolo perustuu oletukseen, että jokin alkuperäinen tarkoitus on löydettävissä, johon nähden tekstin sanoma on ristiriidassa. Usein tekstini alkaa jostain havainnosta tai kuvasta. Se saattaa olla alussa tai sitten kirjoitan sitä kohti. Kuitenkaan en etukäteen tiedä, minkä muodon teksti saa. Tarkoitus muodostuu vasta kirjoitushetkellä hiljalleen ja kirkastuu vielä, jos muokkaan tekstiä jälkikäteen.

Oikean tarkoituksen etsiminen on saippuan pyydystämistä, ja siksi koko kysymys ironiasta tuntuu hassulta. Jos en ole tietoinen, mistä jokin teksti tuli, mikä siinä täsmälleen on omakohtaista ja mikä tekstillä leikittelyä, mikä kommentteja toisiin runoihin, on mahdotonta sanoa ehdottomasti milloin on kyse ironiasta. Voi vain sanoa, ettei esimerkiksi rakkausruno ole ironinen mutta ei ole olemattakaan, jos kyse on kuitenkin kommentista rakkausrunojen perinteisiin eikä mikään kumppanille kirjoitettu vuodatus. En väitä sanovani päinvastaista kuin mitä runossa lukee, mutta pinnan alla on aina jokin muu viesti, joka tulee siitä, että kirjoittamisen tavoite on vain kirjoittaa: löytää tapoja sanoa asioita sekä ymmärtää aihetta.

Romanttiselta vaikuttava runo ei välttämättä siis ole kovin romanttinen. En ole juurikaan kirjoittanut rakkausrunoja parisuhteessa ollessani. Olen kirjoittanut liian kauan ja liian paljon voidakseni nähdä mitään tekstiä vilpittömänä itseilmaisuna, minkä vuoksi ilmaisen syvempiä tunteita mieluummin toisin. Etäisyyden päästä, esimerkiksi kauan suhteen päättymisen jälkeen, on helpompi olla myös vilpitön, koska silloin ei tarvitse miettiä, missä määrin kaikki ilmaistu on totta, ja voi vain antaa tekstin luoda oman todellisuutensa.

Monroe C. Beardsley esittää teoksessaan Aesthetics (1958) kolme pääryhmää taideteoksen arvottamisen objektiivisiksi perusteiksi: yhtenäisyys, intensiteetti ja kompleksisuus. Näistä intensiteetti on hänen mukaansa ongelmallisin, mutta nähdäkseni kaikkien objektiivisuus on kyseenalaistettavissa.

Millä tavalla erilainen runous voitaisiin jaotella näiden kategorioiden mukaan? Parhaissa runoissa kaikki kolme kriteeriä ovat läsnä siten, että mikään ei ylikorostu. Eri runotyypeillä on kuitenkin taipumus kallistua tiettyyn suuntaan. Seuraavassa aiheesta pohdintaa, joka perustuu lähinnä vaikutelmiin eli siihen, että yritän miettiä aiemmin lukemaani runoutta näiden kategorioiden kautta, eikä siihen, että olisin analysoinut tuhansia tekstejä kuin tutkimusta tehden.

1. Mitallinen runous

Mitan käyttäminen vahvistaa yhtenäisyyttä. On toki monia muitakin tapoja tehdä taiteesta yhtenäistä, esimerkiksi henkilöhahmon käyttö tai johdonmukainen ympäristön kuvaus. Mitallisen runouden vaarana on, että nojataan liikaa mittaan. Jos mukana ei ole intensiivisyyttä, saatetaan runoa kutsua helkyttelyksi. Useimmiten kuitenkin mitallisesta runosta jää puuttumaan kompleksisuutta.

Goethe lienee hyvä esimerkki runoilijasta, jossa parhaimmillaan täyttyvät kaikki perusteet. Hänelläkin jos jostain on tingitty, niin kompleksisuudesta, mutta esim. Erlkönig on kaikkea tätä.

Suomalaista mitallista runoutta voisi analysoida tästä näkökulmasta loputtomiin, mutta äkkiseltään mietittynä suosittu mitallinen runous on myös intensiivistä, ei välttämättä kuitenkaan kompleksista, esim. Leino tai Kailas.

Kompleksisuus on kuitenkin nähdäkseni varsin subjektiivista. Monen mielestä Leino saattaa olla hyvinkin kompleksista. Kompleksisuus ei tarkoita vaikeatajuisuutta. Voi olla esimerkiksi monien tekstityylien käyttöä, pitkällistä juonenkehittelyä tai kiinnostavia rinnastuksia joko metaforien kautta tai narratiivin sisällä.

2. Keskeislyriikka

Runoilijahahmon ympärillä pyörivä lyriikka on ollut tavallista jo mitallisen runon valtakaudella, kuten mainituilla Leinolla ja Kailaalla. Ensisijaisesti mietin tässä kuitenkin modernismia, jossa mitta muuttui vapaaksi ja runon puhujana oli usein jonkinlainen pohdiskelijatyyppi, esim. Haavikko, Saarikoski tai Manner. Vahvimmillaan tämä suuntaus oli runoilijoilla, jotka aloittivat julkaisutoiminnan 50-luvulta 70-luvulle.

Modernistien keskeislyriikkaa on vaikea määritellä näiden kategorioiden alle. Puhujan olemassaolo tuo yhtenäisyyttä. Haavikko ja Manner ovat kompleksisia, Manner välillä vaikeatajuisuuteen asti. Saarikoskessa korostuu intensiteetti. Yksi syy miksi pidin Saarikoskesta nuorempana mutta enää en, on se, että pidän nykyään hänen runojensa kompleksisuutta näennäisenä, eli teksti näyttää kuin siinä olisi aina tutkimattomia syvyyksiä, mutta pohtiessani sitä en kuitenkaan löydä mitään kovin erikoista.

3. Lavarunous

Otan tämän esiin siksi, että suositussa lavarunoudessa korostuu henkilökohtaisuus, mikä lisää runon intensiteettiä. Esitystilanne vahvistaa tätä entisestään, varsinkin jos runoilija eläytyy esitykseensä. Intensiivisyyttä saattaa tulla myös näkyvästä jännittämisestä, jolloin persoona on esillä, vaikka ei välttämättä samassa asemassa kuin luetussa runossa. Runoilijapersoonan johdonmukaisuus myös tuo yhtenäisyyttä.

Kompleksisuus jää lavarunoudessa hyvin helposti pois, koska yleisön pitää tajuta sanoma ensikuulemalta. Voi tietysti olla monenlaista sanoilla leikittelyä ja rekisterinvaihdoksia, mutta erityisesti käsitteellinen kompleksisuus saa aikaan vain hämmentyneitä katseita. Myös muussa runonlausunnassa näkee saman ilmiön.

En muista juurikaan kuulleeni mitallista runoa (haikuja lukuunottamatta) lavarunoina, mutta muunlaisissa lausuntaesityksissä paljonkin.

4. Painettu nykyrunous

Väitän että nykyrunoudessa korostuu kompleksisuus. Lukiessani uusia runokirjoja suurin ongelma itselleni on se, etten ensinnäkin löydä samaistumispintaa, sekä se että kompleksisuus saattaa jäädä pinnalliseksi sanojen pyörittelyksi vailla käsitteellistä syvällisyyttä.

Yhtenäisyys saattaa olla tavoitteena teostasolla, ja onkin tavallista että kirja muodostaa tyylillisen ja teemallisen kokonaisuuden. Yksittäisen runon tasolla taas näkee usein pakoa yhtenäisyydestä, esimerkiksi fragmentaarinen kirjoitustyyli on yleistynyt. Tällöin teoksesta on vaikea nostaa yksittäisiä runoja suosikeiksi. Tämä yhtenäisyyden hakeminen koko teoksesta yksittäisen runon sijaan lienee yksi syy siihen, miksi nykyrunoutta pidetään niin vaikeana. Runon tulkinnassa korostuu se, miten teksti sijoittuu suhteessa aiempaan ja tulevaan.

Mittaa ei nykyrunoudessa juurikaan käytetä. Intensiivisyys keskeislyriikan muodossa on ollut pois muodista, mutta on merkkejä siitä, että se on palaamassa, tuskin kuitenkaan siinä määrin kuin se lavarunoudessa ilmenee.

Viimeisen lomapostauksen jälkeen en ole päivittänyt sivustoa. Yhtäältä tämä johtuu siitä, että olen viimeisen 1,5 vuotta pääasiassa kirjoittanut proosaa, toisaalta myös siitä, etten ole tietoinen tänne eksyvän juuri muiden kuin bottien. Vähän sellaista tuuleen huutelua kotisivun pitäminen nykyään on.

6.6.2023 julkaisin kalevalamittaisista runoista teoksen Pisarakulma. En ole laittanut sitä oikein mihinkään myyntiin, Amazonista tosin löytyy kympin hintaan, saattaa myös saada hihastani nykimällä, jolloin siitä kympistä jää jotain itsellenikin. Jonkin verran uusiakin on sen jälkeen tullut raapusteltua, ei kuitenkaan kokonaisen teoksen verran.

Vastaanotto on ollut mukavaa siinä pienessä piirissä, jossa runojani olen esittänyt. Ei kai kalevalamittaisella runolla muutenkaan kovin suurta yleisöä ole, tai ainakin se on kovin hajallaan pitkin Suomea, joten siihen nähden lämmittää nähdä ihmisten reaktioita.

Runoja lausuessa huomaa yleisöstä aika hyvin, millaiset tekstit menevät läpi, ja siten vaikka ei suoraa palautetta annettaisikaan, näkee reaktioista, mikä toimii. Huumori toimii aika usein. Abstraktimmat aiheet menevät vaikeammin, mikä johtuu siitä, että kun ne yhdistetään runolliseen ilmaisuun, on ylipäätään vaikeampi hahmottaa perimmäistä ajatusta. Se ei siis ole yleisön eikä tekstin vika, jotkin jutut vain sopivat paremmin luettaviksi kuin lausuttaviksi. Vaikka tekstissä ei olisi huumoria, ylipäätään tapahtuman kuvaus toimii parhaiten esiintyessä, jolloin voi eläytyä hahmoihin ja niiden tunteisiin.

Eilen kirjoitin runoa, johon en ollut tyytyväinen. Toisaalta olen tietoinen siitä, etten osaa hahmottaa kovin hyvin sitä, mikä teksti on onnistunut. Joskus runo kuvaa hyvin yhtä hetkeä, johon en pysty samaistumaan muuta kuin kirjoittaessa, jos silloinkaan, mutta silti se voi olla jollekulle toiselle tärkeä. Itse asiassa Pisarakulman suosituin runo on sellainen, etten oikein itse näe siinä mitään erityistä.

On hyvä myös huomata, että tyytymättömyys ja epäonnistumisen tunne voi tulla siitä, että yritin jotain sellaista, mihin ei ole rutiinia tai muuten valmiita suuntaviivoja. Mitallisen runon kahleissa pystyy tempomaan jos jonkinlaiseen suuntaan. Tällöin epäonnistuminen on hyvä asia. Pahempi on epäonnistua siten, että toistaa vain asioita, joita on ennenkin tehnyt.

Epäonnistumisen tunne liittyy myös ajatukseen, että voisin tehdä paremminkin. Jos huomaan sen itse, se on jo iso askel kohti sitä, että seuraava tai sitä seuraava juttu toimii paremmin.

7.6.2024 esitän Laikun musiikkisalissa joitakin runoja sekä soittelen pianoimprovisaatioita.

Lomailen vuoden loppuun asti, minkä vuoksi en ole postannut uusia tekstejä viime aikoina. Käytännössä olen kirjoittanut vähemmän ja esiintynyt enemmän. Kirjoittamiseen liittyy paljon käytännön tekemistä, jota ei ehdi kunnolla tekemään, jos joka päivä tuottaa uutta tekstiä, joten kovin vapaalta ei tauko ole toistaiseksi tuntunut.