Monthly Archives: July 2022

The Alan Parsons Project – Old and Wise

  • Post author:

Sung by Colin Blunstone of The Zombies, Old and Wise sounds thoroughly wistful even while the lyrics are a message of hope. This ambiguity makes it possible to pick whatever interpretation we need at the time. It is a song about love and hope, forgetting and remembering, acceptance and defiance, all kinds of conflicting emotions that may be present when thinking of death. The same ambiguity is reflected in the music which is both dramatic and sensitive.

The line “you were a friend of mine” strikes me as a central point, and it’s reiterated with a different focus. The first time it’s about the narrator thinking of the happiness, intimacy, completion. How humans are social animals and depend on each other even when things are going awry. How friendship and love are important and give meaning to our lives, and how they make us feel like bitter words and autumn winds lose their meaning. It is not only a song about facing death but about facing life. How to make existence seem meaningful when there are countless narratives to choose from, many of them full of bitterness, degradation and despair?

The second time the line is a plea for those left behind to remember the friendship. It is significant that the narrator doesn’t ask to be remembered as such, the focus is on the friendship, and maybe even further on the friend. What the friend should remember is his or her own experience of the friendship as something to be happy about, all the things shared, and the importance they held for the deceased. Not focus on the sadness of what has been lost but the importance of something having been real in the first place, the existence of a relationship. When the physical form is gone, that which is intangible, the notion, the relationship still remains, only now its existence only depends on the one left behind.

Nevertheless, I can’t help feeling sad when hearing this song, but maybe because I associate it with an old break-up. At the time I was listening to The Alan Parsons Project, and maybe I was thinking of the good things we had and how I’d like to grow old still remembering the relationship fondly, even though things didn’t work out. To remember the friendship and laughter and not be bitter about things ending.

The lyrics also state “When I’m old and wise,” which implies that the narrator doesn’t necessarily think like this, but recognizes that it is the sort of wisdom to aspire to, the attitude that would be good to have when growing older. Strangely enough, the older I become, the less certain I am of things, questioning what our notions of wisdom even mean, and whether it is important to define wisdom in the first place.

The song reminds me of this poem by Christina Rossetti. Perhaps not a direct influence, but I’m sure the songwriters would have known such a classic poem on death. It is possible to remember, and yet look forward in life.

Remember me when I am gone away,
Gone far away into the silent land;
When you can no more hold me by the hand,
Nor I half turn to go yet turning stay.
Remember me when no more day by day
You tell me of our future that you plann’d:
Only remember me; you understand
It will be late to counsel then or pray.
Yet if you should forget me for a while
And afterwards remember, do not grieve:
For if the darkness and corruption leave
A vestige of the thoughts that once I had,
Better by far you should forget and smile
Than that you should remember and be sad.

Arkihaikuja

  • Post author:

Lehti väpättää,
minä on tapahtuma,
onko katsojaa?
*
On vuodenaika
nautiskella kahvia.
Vuodenaika. Nyt.
*
Kaatunut sanko,
mustikat sammaleella
helppo noukkia.
*
Omenansiemen,
pitkään suussa pidetty,
ei puuksi muutu.

A Beastly Comedy Canto 1.6

  • Post author:

The Underworld, even if it is equivalent of a hell part, does not describe a place of punishment set by any particular deity. There may be demons and punishers, but the main idea is that the work is firstly about the flimsiness of judgment, and how those who start judging others may end up becoming monsters themselves, and secondly it’s about guilt. In most cases it’s the victims who are judging themselves, somehow thinking that they deserve the treatment they get.

So even though I’m addressing all kinds of things which may be considered evil, it wasn’t my intention to define morals. Rather, I’m exploring the feelings that people have when they regret something they’ve done, and in the narrator’s viewpoint, the consequences of judging others. I also tried to write the narrative in a way that suggests the narrator is judging himself, that this is just as much about him facing his shortcomings, and he keeps projecting his own inadequacy and transgressions into whatever he sees.

He sees misery and identifies with it because he already has seeds of such guilt inside him, and maybe he recognizes some transgressions as universal, even if he hasn’t committed the same exact things. The potential for dark deeds exists in every human being, and so does the potential for self-reproach or even self torture. And of course the potential for love, but that is not the topic of the first part.

Sodasta

  • Post author:

Appelsiininkuoret,
kananmunaa, loppu multaa,
vanha komposti,
lapio kääntää lisää,
oranssi kuorensuikale jatkuu
kymmeniä senttejä,
ihra,
kallonsirpaleet,
joukkohauta.

Ujostelua yöaikaan,
mitä jos kädet yhdessä,
jos huulet,
koko elämä riippuu tästä,
sydän, lyijyä, hakkaa
höyheniä, sisällä pölähtää,
paljonko painaa sielu.
Lava-auto aamulla
kulkee kohti seuraavia,
aamuttomuutta,
paljonko painaa sielu,
paljonko kolme lipasta.

Lopettamisajatuksista

  • Post author:

Välillä tulee sellainen olo, että haluan lopettaa kirjoittamisen kokonaan. Kun on kirjoittanut vuosikymmeniä, ei kirjoittamisesta saa usein enää samanlaisia tunteita kuin alkuaikoina, ja vaikka oivalluksia tulee, hyvääkin tekstiä joka vaikuttaa inspiroituneelta, se ei välttämättä tunnu enää miltään. Jälkeenpäin vasta huomaa onko teksti hyvää vai ei.

Nyt olen painiskellut tämän ongelman kanssa taas pari kuukautta. Varsinkin pitkää kokonaisuutta kirjoittaessa tulee sellainen uupumus, että alkaa miettiä, miksi sitä tekee. Kun kirja on valmis, ei se enää pyöri päässä, eikä siitä silloin saa enää iloa. Paras aika on kirjoittamisen ensimmäinen kuukausi, jolloin ei ole uupunut aiheeseen tai sen käsittelytapoihin. Silloin kokee iloa oivalluksistaan.

Niin, miksi? Vastaanoton takiako? Sitä ei ehkä kannata ajatella. Kirjoittaessa ei ainakaan, mutta ei jälkeenpäinkään. Todennäköisin vastaanotto mille tahansa tekstille on täysi hiljaisuus, paitsi sille pienelle joukolle kirjailijoita, jotka saavat palstatilaa. Mutta olen jotenkin kokenut, että vastaanotto muutenkin usein tuntuu väärältä. Kehut tuntuvat hyvältä mutta jotenkin ansaitsemattomilta. Ikään kuin kehuttaisiin hienoa itse rakennettua autoa, ja itse en osaa nähdä sitä autona vaan ajattelen sitä, mikä vaiva oli pakoputken asennuksessa ja miten se ei ehkä sittenkään onnistunut, vaan putki saattaa pudota matkan varrelle.

Olen tänä vuonna lukenut paljon romaaneja, ja olen vähän kyllästynyt ylistettyihin kirjoihin, ensinnäkin siihen, että jos kriitikot kehuvat viimeisen 20 vuoden aikana kirjoitettua romaania, siinä todennäköisesti on seksuaalista väkivaltaa. Toinen käsittämätön kehuttu genre on sellainen arjen kuvaus, jossa on pikkunokkelaa sanailua ja mitään ei oikeastaan tapahdu.

Toinen juttu on se, että suurin osa laaturomaaneistakin on sellaisia, että ne eivät vain kosketa. On monenlaisia syitä, joita voisin luetella vaikka kuinka paljon. Esimerkkinä vaikka liika dialogi tai elokuvamaisuus, jossa kaikki kuvataan kuin kirjailija ennakoisi sitä, että tästä pitäisi saada tehtyä elokuva, jolloin rajataan kirjallisuuden tyylikeinoista ja mahdollisuuksista leijonanosa pois. Ja nimenomaan sellaisia juttuja, joita vain kirjallisuus voi tarjota. Näkökulmia tajuntaan, miten asiat koetaan. Varsinkin amerikkalaisissa kirjoissa on tätä. Ehkä kaikki eivät ajattele Hollywoodia, mutta kaikilla on päässä “Näytä, älä kerro”, ja jos sitä orjallisesti noudatetaan, tulee tekstistä helposti pinnallista.

Kolmantena on editoinnin puute. Harva romaani oikeasti tuntuu siltä, että jos se on yli 300-sivuinen, etteikö siitä voisi poistaa suurimman osan ylimenevästä materiaalista. Luultavasti se johtuu siitä, että juonen kuin juonen voi kertoa tuossa mitassa. Lisää tulee sitten maailman kuvailusta (johon toki tarvitaan enemmän tilaa, jos ei ole kyse omasta maailmasta tai ajasta) tai lukuisista henkilöhahmoista. Mutta harva kirjailija pystyy jonglöörinä heittämään 20 palloa ilmaan ja saamaan ne kaikki kiinni. Ja jos pystyykin, laimenee yhden hahmon merkitys yrityksessä monesti silti niin, että lopputulos tuntuu yhdentekevältä.

Luin tällä viikolla Peter Handken pienoisromaanin Poissa, ja jossain määrin tarkasta havainnoinnista huolimatta hämmästelin sitä, miksi tällainen on kirjoitettu. Handke oli nimenä tuttu minulle jo ennen Nobel-palkintoaan, mutta en vieläkään muista, mitä kirjoja olen häneltä lukenut. Tämänkin kirjan unohdan varmasti pian. Hahmot eivät tuntuneet todellisilta, enkä saanut kirjasta mitään oivallustakaan.

Kun lukee kirjoja, jotka eivät kosketa, se ei tarkoita, että ne olisivat huonoja. Mutta ainakin niistä tulee jonkinlainen oivallus siitä, että vain minä pystyn kirjoittamaan jotain sellaista, joka varmasti koskettaa minua. Handken kirjasta tuli sellainen olo, ettei kirjoittaja katso tarpeelliseksi olla kosketuksissa tunteisiinsa kirjoittaessaan. Silloinkin kun kirjoitan huonosti, ja vaikka kirjoittaisin aivan toisenlaisista hahmoista kuin minä, olen kosketuksissa sellaiseen osaan itsessäni, josta en muuten saa kiinni. Tämä on itsessään jo hyvä syy jatkaa, ja sen osan tökkiminen on joskus raastavaa mutta myös nautinnollista, kun löytää itsestään jotain tärkeää.

Jos sitä nautintoa ei saa pitkään aikaan, tulee lopettamisajatuksia silti. Mutta sitä ei voi kiistää, etteikö jotain tuntematonta paljastuisi minuudesta ja maailmasta itselle joka kerta, kun kirjoittaa läsnäolevasti, ja että kukaan muu ei voi niitä oivalluksia minulle tarjota samalla tavalla riippumatta siitä, mikä on hyvää tekstiä.

Riittääkö se? En tiedä. Ehkä ei yksinään. Mutta se on tärkein yksittäinen syy.