Aarteita kerätty, muisto minuudesta,
kaunokirjoituksesta, jota ei haukuttu;
aamuja iholla liukuen
kuin voisi olla ihoton,
eikä se milloinkaan sattuisi;
kaikki punaiset paistokset
nimettömät, yhdessä syödyt
toisiamme katsellen
kuin mikään ei voisi päättyä,
eikä päätykään, kun on liike, muisti
sielun hiljainen rapina pimeässä
kaiken ympärillä
karkkipaperi.
Kymmeniä, satoja tilhiä kohoaa
yhtä aikaa punertavasta pensaasta,
marjat mehukkaimmillaan, sormesi
kohoavat rintaani vasten, pitkin
sineä joka nyt olen, kuulas,
läpinäkyvä, valo lävitseni
tilhien silmiin, kätesi katsovat
tarkasti halki maanpiirin huokaus
kuin kaikki pensaat heräisivät
samanaikaisesti me olemme tässä,
me olemme kaikki, lento
kohti äärettömyyttä, yli.
Niskani on jäykkä;
nukahdin sienikori kädessäni,
tahdoin kerätä sinulle suppilovahveroita
unien metsästä, olisit herännyt
paistoksen tuoksuun.
Mutta makasinkin koko yön
petäjään nojaten, katsellen planeettaa,
joka tuntui sinulta.
Ei siis sieniä,
ota nämä suudelmat.
Raahaudumme rahisevien lehtien läpi
kohti omenia, kirkkaita, tuoksuvia
ja makeita, loputtomat pirskahdukset,
nuo suukot sohvalla, mehukasmaltoiset,
aika pisaroi pihalla kuin olisi hidasta,
äkkiä onkin lätäköitä, on ilta,
on juostava junalle, erkaannuttava, pilviä naurattaa
pikkuisten ryntäily. Kolme omenaa jäljellä,
molemmat ottavat ne mukaansa,
ne eivät lopu, pisarointi jatkuu
päivän loppuun asti, ja vaikka se päättyy,
yötä ei ole,
olemme toistemme valossa.
Ensilumi kohoaisi taivaaseen,
maa muuttuisi puhtaanruskeaksi,
paljastaisi meidät makaamassa,
yksittäiset hiutaleet kiteytyisivät kielellä,
leijuisivat mutkitellen ylös, ilon sakarat,
katsoisimme toisiimme,
vielä kerran ajattelisimme
tämän olevan ikuista.
*
Häntä moititaan hämäräksi,
mutta katso noita salaperäisiä lintuja,
joiden siipien muotoa ei voi tunnistaa,
tuota viimeistä valolätäkköä liukumassa,
valumassa seinällä kohti sokkelia,
tuota henkäystä, joka valkeana pöllähtää,
rakastettusi elämä,
joka sivuaa kasvojasi
ajovalokukkien loisteessa.
Ihminen: kevääksi kotiin,
kukkaköynnökseksi kirjahyllyä kiemurtelemaan
teoksesta toiseen tuoksuvaksi,
tuoksuvaksi hiuksille seppeleeksi
ja pihan valoraidoiksi, niin
huumaava valo, että sadepäivinäkin
se tanssittaa, kuin olisi rytmiä
tuo ruohonkorsi, tämä puro,
sulamisvedet, älä välitä kyyneleistä,
ne ovat onnellisuutta.
*
Nyt he eivät ole yksin,
taipuvat luuttomat vartalot,
kahdet aivot kotilossa,
jossa kaikki tärkeä tapahtuu.
Kukaan ei näe sisään,
valo ei pakene, musta aukko,
kauniita kierteitä ulkopuolella, sanotaan,
materiaa, piste- ja viivakuvioita,
heidän on oltava onnellisia. Ehkä niin.
Jälkeen jää limavana.
Muistaa itsensä soihtuna,
oli myös ympäröivä pimeys.
*
Usva kasvaa odotuksesta,
virtaa sormista silmieni eteen,
ruohonkorret taipuvat,
rakkaus lähellä sille,
joka osaa kumartua,
nuolaista kastetta.
*
Aamuyöllä, kun pakkanen tuntuu
hitaalta räjähdykseltä,
makaamme keskellä sekuntia väristen.
Lämpö on aina yhteistä,
päivä syntyy painautumisesta.
*
Sanoo ettei ymmärrä mitään
kuin se tarkoittaisi,
että ymmärtää kaiken.
*
Luotan sinuun kuin huohottavaan mereen,
kuulen kohinan unen läpi,
enkä oikein usko, että on yö.
Aallot, vaahto, suolan tuoksu,
evälliset, lehdelliset,
toistuva hulahdus keskelle rintaani,
seison sitten kivillä tai hiekassa.
Valoa tai ei, muutos on pieni,
vaikka silti: aurinko, elämä.
Uida ulapalle, lentää, aallota,
sulautua.
*
Kirjoitan (vielä pimeää)
nähdäkseni sinut ja itseni,
kun lasken kynäni, istun
käsi rintaa vasten, silmät kiinni.
Kohotat oksasi,
tuomenkukat tuuleen, tunnemuistot
v
a e
r v
i i
s a
mustat siipeni sileät,
tartun nokallani joka terälehteen,
niiden pehmeisiin huuliin,
katson pilviä, taivasta oksallasi viipyen
vielä kun ei ole yhtään lehteä,
ei kukkaa nuuhkia
varhaisina talviaamuina,
kun voimme odottaa vain lumen laulua,
auroja, jätehuoltoyhtiön autoa
sekä - kaikki on kimallusta -
toisiamme.
Olen huutanut sinua merenpohjasta, langennut vuoren juurelle, ihmisyyden yksinäisyyden, joka lumisena hohkaa, kimmeltää auringossa: olen kuiskannut sinua sateessa, odottanut lämpimät pisarat huulillani ja käsissäni kosteus, josta elämä alkaa, sammal levinnyt sormiini, ranteet vihreinä olen kurottanut kohti kaikkea, mitä ei näe, koska vaikka koskettaisi vain ilmaa, syntyy rakkaus, sen ruskeat, siniset, vihreät ja harmaat silmät, maa, taivas, sammal, meri; olen syöksynyt sinuun pysyessäni kaukana, hengittänyt ihosi höyryn, suunnatta juossut, silti sinua kohti; olen kiivennyt vuorelle muuttuakseni palloksi, joka vyöryy rannikolle, pompahtaa ilmaan kaikki kivet ilonani; olen matkannut halki ilman ja vesien läsähtääkseni suolaisen meren pintaan, olen vajonnut hitaasti; olen etsinyt ja löydettyäni jatkanut sinun etsimistäsi, tämän illan, joka painuu rintaani vasten kuin kiihkeät, yhtä sammaleiset sormet.
Luokseni tullut
hiljainen sävel
läpi väkijoukon
pujotellut, liukunut
kenenkään kuulematta,
silti kirkas, niin terävä,
että jokin minussa murtuu,
unohdettu lämpö hulahtaa esiin,
ja se soi ja soi
kauan sen jälkeen,
kun heilautit hyvästit.
Joskus olen tämä kehokin,
muuten: ääni, nokka koputtaa keloa,
palokärkeä ei näy. Olen siinäkin,
vaikka aavistuksena, kuvitelmana,
ja tuoksusi muistona, kun kävelen
metsäpolulla ja se aukeaa, vajoaa
puutarhaksi – olen aina puutarha
jota ei ole ja joka sinä olet minussa –
ja kun tunnen mitä tunnen, mitä tunnenkin,
tunnen itseni.