Katoavat kukat

  • Post author:

Ikuisuutta etsivä katsoo yötä,
räpyttää silmiä, ei näe mitään,
vähän ehkä välkkyy harhakuva.
Nurmikko jää jälkeesi
tai toiset yhtä tuoksuvat.
Nurmetta ei ihmistä, ei mittaa,
ei ikuisuutta, vaikka atomit tikittävät.
Kaikki tämä. Hyväile sormia,
ikuisuus on nyt.
*
Kun kukat puhkeavat, purkautuvat
reikäiset terälehdet spiraalina,
tulivuorena, kivinen silkki kohoaa,
tanssii vielä hetken ilmassa kuin kynnet,
jotka purevat ihoa, hihkuvat
ihmiset, huutavat
eivät tiedä onko kevät vai syksy,
katoavat kukat ja saniaiset, sanat,
laava, mekin, vielä kaikuu
kuin jotain olisi kerrottu, kuunneltu.

Trilobiittien filosofia

  • Post author:

Luulet sitä uneksi tai mustaksi siiveksi,
varjosi katsoo ikkunasta sisään,
suuri perhonen, ikuinen hiljaisuus.
Sinä olet mettä.
Et näe sen silmiä,
mutta tiedät tuijotuksen jatkuvan,
kunnes suljet omasi.
Sitten et enää tiedä.


Ilma on mutainen,
ruskeat valumat pitkin taivasta,
ihmisten irvistykset torilla,
mutta ei petoa paljon tarvitse tökätä
orvokilla,
kun se jo hymyilee,
kysyy mennäänkö tuonne kahville,
siellä on parhaat leivokset,
suklaa jättää ruskean neliön lautaselle,
kahvikuppi ympyrän,
ja mikään ei ole tahra,
ainoastaan seuraus.


Etsin tummaa merta,
kohinaa, puhetta,
josta en mitään ymmärrä.
Se kuulostaisi syvälliseltä
kuin jotkut ihmiset,
vuosimiljoonien tarina,
trilobiittien filosofia
tai maanalainen kiihdytys,
suloisessa magneettikentässä
esiin pullahtava bosoni,
pinnan alla väreilevä sipinä,
josta yritämme saada selvää,
kun tiedämme mitä haluamme
muttemme miksi
ja tarkkaan ajatellen
emme edes mitä.

Yö kaukana ja lähellä

  • Post author:

Tänä aamuna yritin taas lähestyä samalta näyttävää tilannetta kahdesta eri näkökulmasta, ensimmäisessä kaksi ihmistä etäällä toisistaan, toisessa läheiset. Ja väliin tuli ajatus, jossa kahden runon kuvat sammaleesta ja merestä ovat molemmat läsnä.


Valokatkaisija pätkäisee pimeyden poikki,
hämärä räsähtää viileässä makuuhuoneessa,
mutta emme näe toisiamme, vain sähköä,
suuta suuta aukoellen
rätinää,
miten voi katkaista valon tai pimeän? nehän
yltävät mielen pohjalle asti, jäävät asumaan
kuin sammaleiseen kaivoon, jossa tuijotamme toisiamme
vielä vuosia myöhemmin, kun olemme eronneet
emmekä muista sitä, kipu välähtää
tai nautinto.
*
Moni runoilija ei edes haluaisi kirjoittaa. On vain niin raskasta olla ihminen, he miettivät. Mitä jos olisi meri, pilvi, metsän pohjalta nouseva huokaus, kun sammal pölähtää viimeisen kerran?
*
Olisi hölmöä hävetä kiitollisuuttaan,
sen ihmiskeskeisyyttä,
kun kaikki tuntuu annetulta,
linnut loksahtavat paikoilleen,
tajuan odottaneeni jotain,
aukot sopivan muotoisia
siipien solahtaa,
ja kaksi vartaloa melkein unessa,
samanaikainen säpsähdys,
hätääntymätön räpytys,
käsi puristaa toista,
kaikki annettu,
kaukaiset meret, majakat,
hymyt halkovat yötä,
sademetsien säkätys,
loputon määrä ääniä ihmetellä,
mutta ei tarvitse –
muistelemme toisiamme,
vaikka olemme ihan liki.

Kaupunki ja meri

  • Post author:

Tahtojen liikettä,
valonsäikeitä kaupungin yllä.
Vierekkäisissä betoniluolissa unelmat
planeetoista, rakkaista.
Seinän takana revontulia käsi kädessä.
Sisällä on niin lämmin,
että jokainen palelee.
*
Kaupungit kasvavat ihmisiin,
ihmiset kaupunkeihin,
maaseutu huohottaa,
haukotus leviää asunnosta toiseen
sinisen ja mustan sävyissä,
pimeässä välkkyvät ikkunat,
kuin kaikkialla olisi hätätila
eikä sitä vain julisteta,
vaikka turtumus on murtumista.
*
Meren olkapäillä valkeaa vaahtoa,
joka kohahtaen muuttuu linnuksi.
Aalto läpsii verkalleen taivasta,
lokin huuto kiirii ympäri maanpiirin.
Ei se mieti miksi,
ei pohdi ihmisten tuloa, tuhoa.
Aaltoja ei lasketa, loputonta energiaa,
liikettä kohti mannerta ja pois.
Aalto etsii toista, etsii kaloja,
sinistä välähdystä, valkea syöksy.
Nälkä.

Posliinikissarivi

  • Post author:

18/08/22

Etsit itseäsi kuin auringon rajaa.
Kuinka pitkälle reaktiot ulottuvat,
kuinka pitkälle valo,
sähkömagneettinen kenttä hyräilee,
avaruus taipuu suutelemaan itseään,
pyörimme näkymätöntä rataa eteenpäin,
ja jos kukaan ei sitä osaa laskea,
huudamme: vapaus!
mutta ääni ei kulje tyhjiössä.

20/08/22

Kaikki mikä on,
on yksiössä –
hän asettelee
posliinikissat
siististi riviin –
tänäkin yönä
miljardit tähdet.

20/08/22

Kun pimeässä
lähden luotasi,
katuvalot
ovat väärin.

21/08/22

Halusin kohdata helmikuun hangen,
upottautua hehkuvaan valkeuteen,
lämmön olemukseen,
nähdä taivaalla leijuvan jääpallon,
joka vyöryisi lempeästi kuin katseesi.
Etsin sormieni tärinää, jännitettä
välillä pilven ja multakummun,
huilun ja kultarummun,
aukeavan napin odotusta.
Lauloin kiihkeästi vailla sanoja tai ääntä,
vain ihoni väreili,
lepatin paikallani kuin hurjistunut lippu,
trooppinen myrsky keskellä talvea,
taivas iskeytyi joka huokoseen, haukoin tuulta,
säkeet putoilivat oksiltaan, sanojen merkitykset
ja sydämen läpätys kaulallasi kuiskauksia,
kahina kutsuna: tule,
vaikka et mitään kuulisi
tässä saapuvien pisaroiden hymnissä,
hanget ja huokaukset, sormien säteet,
kosketa.


Neljä viimeisintä runoa. Avaruus askarruttaa jälleen, kiehtoi jo lapsena. Linnuista ja avaruudesta voi keksiä loputtomiin metaforia. Kaksi keskimmäistä syntyivät, kun heräsin eilen klo 1:45 vain 3,5 tunnin yöunien jälkeen ja säkeitä alkoi tulla päähän. Ei siinä pystynyt nukkumaan, varsinkin kun mietin sanojen asettelua, kokeilin haikumaisempaa lähestymistä (posliinikissarunon jokaisella rivillä on 5 tavua), mietin mitkä välimerkit valitsen sekä yksittäisiä sanoja, jotka muuttavat monitulkintaisuutta tiettyyn suuntaan, eli pohdin mitä symboleita tekstissä voisi nähdä. Seuraava runo oli sitten enemmänkin vain ajatusrykäisy pimeässä, kun mieli alkoi seikkailla omilla poluillaan kohti jotain toteutumatonta.

Kun kosketus muuttuu jumalaksi

  • Post author:

Kun kosketus muuttuu jumalaksi
ja kasteeksi rinnoilla, pienet kyyhkyset
vilistävät iholla, siivet viistävät kylkeä,
maasta nousee viiltävä tuoksu,
joka täyttää avaruuden,
tyhjiötä ei enää ole, syleilyn välissä
yhteinen iho, etsimme ääriviivoja,
rannat katoavat, pilvet,
vain meri velloo, aallot toisiaan vasten,
älä kysy näenkö sinua pimeässä,
kuka näkisi, aalto, sinä itse, tämyys,
linnut valkeat yötaivaalla?


Samoja kuvia ja teemoja olen pyöritellyt ennenkin. Ja varmasti monet muut, kyllähän merta ja lintuja runoissa riittää. Mutta nyt pitkän tauon jälkeen tuntuu lohdulliselta palata näihin asioihin, tähän tyyliin, kirjoittaa vain itselleni välittämättä siitä, toistanko jotain, onko tekstissä kliseitä. Runo on vähän kuin jatko tälle:

https://aamolieko.com/2021/11/10/toivoen-huojentuvani/

Ironian iltoja

  • Post author:

Aamusta unelmoidessa
ehtii tulla ilta, yö,
aamu, uudelleen ilta,
tähdet kiertävät ympärilläni,
oikeasti minä pyörin paikallani,
maa, kaikki sen tuulet,
yritän huutaa avaruuteen:
missä aamu?
Mitään ei kuulu,
ruskeat lehdet ovat kuurassa,
kaikki on vaaleaa,
hädissäni huudan:
ilta! taas tulee ilta!


Hän kertoo: ilta illan jälkeen televisio,
sarjassa on niin hyvä juoni.
En sano mitään. Neuvoja ei kaivata.
Kävelen kotiin,
sammutamme valot,
katson kylkesi pehmeyttä kuunvalossa,
puhumme yöhön tuoksuja,
odotamme elokuun nuotioita,
miten paljaat reidet kiiltävät,
kun kylki kyljessä
istumme ilman hyvää juonta.


Kun olet poissa kotoa,
olohuoneen persialaismatto nököttää pimeässä
vailla merkitystä,
vailla kauneutta.
Saapuessasi takaisin
väännät katkaisijaa aivoissasi,
oletat valon syttyvän tälläkin kerralla,
jotta näkisit kaiken keräämäsi,
uskoisit vielä hetken,
ettei kaikki ole yötä ja unohdusta.


Toisen runon viimeinen säe on olennaisin: pääaihe ei välttämättä ole televisiottomuus vaan elämä ilman narratiivia. Tuon runon ironia on siinä, että asia esitetään tarinamaisesti. On helppo sanoa, että ilman narratiiveja voisi olla vapaampi olo, mutta vaikea niistä on irtikään päästä. Vapauskin on aina omanlaisensa tarina. Ehkä silti elämä tuntuu merkityksellisemmältä, kun etsii omaa kertomustaan eikä vain katsele toisten keksimiä juttuja. Toisaalta jos elämästään tekee tarinan, joka täyttää jotkin “hyvän” kriteerit, onko se silloin kuitenkaan parempi kuin sellainen elämä, jossa hyvyyttä ja juonta ei ole määritelty?

Konsultti puhuu

  • Post author:

Konsultti puhuu luovasta hulluudesta,
istun kuin murrettu leipä auringossa,
murusiani lentää ympäri konferenssihuonetta,
sylki roiskuu, pimeys roiskuu kahvikuppeihin,
pedot kirkuvat pehmeissä tuoleissaan,
viidakko kasvaa sormistani,
epäluulon liaanit levittäytyvät pöydälle,
tarttuvat osallistujia kurkusta,
puristavat, puristavat,
kasvot räjähtävät, halkeavat kuin piñatat,
käsi puristaa pöydänreunaa
varmistuakseen sen todellisuudesta,
tai itsensä,
lasi särkyy, kuuluu huuto:
“viillä mua”,
loisteputki räpsyy ennen kuin sammuu.
Lämpimästi tervetuloa pimeyteen.
Tervetuloa innovoimaan.


Kommentti. Aivotutkimuksessa on havaittu, että yhteys luovuuden ja tietynlaisten mielenterveysongelmien välillä ei ole täysin satunnainen. Esimerkkinä tästä on luovuuteen olennaisesti liittyvä assosiointi sekä skitsofrenia, ja ilmeisesti ei ole tavatonta, että skitsofreniaan sairastuneen perheessä on tavallista luovempia sisaruksia. Myös kaksisuuntaisen mielialahäiriön maniavaiheessa, mikäli se ei ole vakava, luovuutta voi esiintyä.

Kuitenkin se, mitä ajatellaan luovuudeksi, vaatii myös ajatusten ja assosiaatioiden hallintaa, ja mielenterveysongelmat ovat yleensä sellaisia, että ajatuksia, tunteita ja assosiaatioita on paremminkin vaikea hallita. Poikkeukselliseen lopputulokseen tarvitaan myös analyyttisyyttä, tietoisuutta muista oman alan saavutuksista sekä, esimerkiksi kirjallisuudessa, käsitys tehokeinoista, joilla tietty vaikutus saadaan aikaan. Joskus tämä käsitys voi olla intuitiivinen, mutta vaatii joka tapauksessa ympärilleen sellaista ajatustilaa, että syvällä ongelmissaan oleva ei sitä löydä.

Konsulttipuhetta hulluuden ja luovuuden liitosta voi siis vastustaa sillä perusteella, että vaikka tietyntyyppiset ongelmat voivat lisätä luovuutta, suurin osa niistä enemmänkin lamauttaa ajattelua. Enemmän kuitenkin vastustan ajatusta siksi, että luovasta hulluudesta puhuminen trivialisoi mielenterveysongelmat muuttaessaan hulluuden markkinoitavaksi voimavaraksi. Useammin asialla tarkoitetaan jotain aivan muuta: avoimuutta kokemuksille ja ihmisille, odottamattomia ongelmanratkaisutaitoja, jossain määrin myös sitä assosiointia.

Hulluudesta puhumisella on konsulttikielessä tietysti jokin tarkoitus. Luultavasti sana herättää tunteita ja on aluksi säpsäyttänyt kuulijoita hereille, herättäen mielikuvia jostain kiehtovasta ja vähän vaarallisestakin, joka toisi yrityskulttuuriin mukaan jotain kaavojen ulkopuolista. Samalla kuitenkin sivuutetaan todellisiin ongelmiin liittyvä kärsimys samaan tapaan kuin silloin, kun arkikielessä puhutaan metsän tai laulun raiskaamisesta. Nykyään koko sanapari “luova hulluus” on jo niin kliseinen, että edes sitä säpsähdystä ei enää tule.