pimeys

Ikuisuutta etsivä katsoo yötä,
räpyttää silmiä, ei näe mitään,
vähän ehkä välkkyy harhakuva.
Nurmikko jää jälkeesi
tai toiset yhtä tuoksuvat.
Nurmetta ei ihmistä, ei mittaa,
ei ikuisuutta, vaikka atomit tikittävät.
Kaikki tämä. Hyväile sormia,
ikuisuus on nyt.
*
Kun kukat puhkeavat, purkautuvat
reikäiset terälehdet spiraalina,
tulivuorena, kivinen silkki kohoaa,
tanssii vielä hetken ilmassa kuin kynnet,
jotka purevat ihoa, hihkuvat
ihmiset, huutavat
eivät tiedä onko kevät vai syksy,
katoavat kukat ja saniaiset, sanat,
laava, mekin, vielä kaikuu
kuin jotain olisi kerrottu, kuunneltu.

Luulet sitä uneksi tai mustaksi siiveksi,
varjosi katsoo ikkunasta sisään,
suuri perhonen, ikuinen hiljaisuus.
Sinä olet mettä.
Et näe sen silmiä,
mutta tiedät tuijotuksen jatkuvan,
kunnes suljet omasi.
Sitten et enää tiedä.

Ilma on mutainen,
ruskeat valumat pitkin taivasta,
ihmisten irvistykset torilla,
mutta ei petoa paljon tarvitse tökätä
orvokilla,
kun se jo hymyilee,
kysyy mennäänkö tuonne kahville,
siellä on parhaat leivokset,
suklaa jättää ruskean neliön lautaselle,
kahvikuppi ympyrän,
ja mikään ei ole tahra,
ainoastaan seuraus.

Etsin tummaa merta,
kohinaa, puhetta,
josta en mitään ymmärrä.
Se kuulostaisi syvälliseltä
kuin jotkut ihmiset,
vuosimiljoonien tarina,
trilobiittien filosofia
tai maanalainen kiihdytys,
suloisessa magneettikentässä
esiin pullahtava bosoni,
pinnan alla väreilevä sipinä,
josta yritämme saada selvää,
kun tiedämme mitä haluamme
muttemme miksi
ja tarkkaan ajatellen
emme edes mitä.

Aamusta unelmoidessa
ehtii tulla ilta, yö,
aamu, uudelleen ilta,
tähdet kiertävät ympärilläni,
oikeasti minä pyörin paikallani,
maa, kaikki sen tuulet,
yritän huutaa avaruuteen:
missä aamu?
Mitään ei kuulu,
ruskeat lehdet ovat kuurassa,
kaikki on vaaleaa,
hädissäni huudan:
ilta! taas tulee ilta!

Hän kertoo: ilta illan jälkeen televisio,
sarjassa on niin hyvä juoni.
En sano mitään. Neuvoja ei kaivata.
Kävelen kotiin,
sammutamme valot,
katson kylkesi pehmeyttä kuunvalossa,
puhumme yöhön tuoksuja,
odotamme elokuun nuotioita,
miten paljaat reidet kiiltävät,
kun kylki kyljessä
istumme ilman hyvää juonta.

Kun olet poissa kotoa,
olohuoneen persialaismatto nököttää pimeässä
vailla merkitystä,
vailla kauneutta.
Saapuessasi takaisin
väännät katkaisijaa aivoissasi,
oletat valon syttyvän tälläkin kerralla,
jotta näkisit kaiken keräämäsi,
uskoisit vielä hetken,
ettei kaikki ole yötä ja unohdusta.

Toisen runon viimeinen säe on olennaisin: pääaihe ei välttämättä ole televisiottomuus vaan elämä ilman narratiivia. Tuon runon ironia on siinä, että asia esitetään tarinamaisesti. On helppo sanoa, että ilman narratiiveja voisi olla vapaampi olo, mutta vaikea niistä on irtikään päästä. Vapauskin on aina omanlaisensa tarina. Ehkä silti elämä tuntuu merkityksellisemmältä, kun etsii omaa kertomustaan eikä vain katsele toisten keksimiä juttuja. Toisaalta jos elämästään tekee tarinan, joka täyttää jotkin “hyvän” kriteerit, onko se silloin kuitenkaan parempi kuin sellainen elämä, jossa hyvyyttä ja juonta ei ole määritelty?

Konsultti puhuu luovasta hulluudesta,
istun kuin murrettu leipä auringossa,
murusiani lentää ympäri konferenssihuonetta,
sylki roiskuu, pimeys roiskuu kahvikuppeihin,
pedot kirkuvat pehmeissä tuoleissaan,
viidakko kasvaa sormistani,
epäluulon liaanit levittäytyvät pöydälle,
tarttuvat osallistujia kurkusta,
puristavat, puristavat,
kasvot räjähtävät, halkeavat kuin piñatat,
käsi puristaa pöydänreunaa
varmistuakseen sen todellisuudesta,
tai itsensä,
lasi särkyy, kuuluu huuto:
“viillä mua”,
loisteputki räpsyy ennen kuin sammuu.
Lämpimästi tervetuloa pimeyteen.
Tervetuloa innovoimaan.

Kommentti. Aivotutkimuksessa on havaittu, että yhteys luovuuden ja tietynlaisten mielenterveysongelmien välillä ei ole täysin satunnainen. Esimerkkinä tästä on luovuuteen olennaisesti liittyvä assosiointi sekä skitsofrenia, ja ilmeisesti ei ole tavatonta, että skitsofreniaan sairastuneen perheessä on tavallista luovempia sisaruksia. Myös kaksisuuntaisen mielialahäiriön maniavaiheessa, mikäli se ei ole vakava, luovuutta voi esiintyä.

Kuitenkin se, mitä ajatellaan luovuudeksi, vaatii myös ajatusten ja assosiaatioiden hallintaa, ja mielenterveysongelmat ovat yleensä sellaisia, että ajatuksia, tunteita ja assosiaatioita on paremminkin vaikea hallita. Poikkeukselliseen lopputulokseen tarvitaan myös analyyttisyyttä, tietoisuutta muista oman alan saavutuksista sekä, esimerkiksi kirjallisuudessa, käsitys tehokeinoista, joilla tietty vaikutus saadaan aikaan. Joskus tämä käsitys voi olla intuitiivinen, mutta vaatii joka tapauksessa ympärilleen sellaista ajatustilaa, että syvällä ongelmissaan oleva ei sitä löydä.

Konsulttipuhetta hulluuden ja luovuuden liitosta voi siis vastustaa sillä perusteella, että vaikka tietyntyyppiset ongelmat voivat lisätä luovuutta, suurin osa niistä enemmänkin lamauttaa ajattelua. Enemmän kuitenkin vastustan ajatusta siksi, että luovasta hulluudesta puhuminen trivialisoi mielenterveysongelmat muuttaessaan hulluuden markkinoitavaksi voimavaraksi. Useammin asialla tarkoitetaan jotain aivan muuta: avoimuutta kokemuksille ja ihmisille, odottamattomia ongelmanratkaisutaitoja, jossain määrin myös sitä assosiointia.

Hulluudesta puhumisella on konsulttikielessä tietysti jokin tarkoitus. Luultavasti sana herättää tunteita ja on aluksi säpsäyttänyt kuulijoita hereille, herättäen mielikuvia jostain kiehtovasta ja vähän vaarallisestakin, joka toisi yrityskulttuuriin mukaan jotain kaavojen ulkopuolista. Samalla kuitenkin sivuutetaan todellisiin ongelmiin liittyvä kärsimys samaan tapaan kuin silloin, kun arkikielessä puhutaan metsän tai laulun raiskaamisesta. Nykyään koko sanapari “luova hulluus” on jo niin kliseinen, että edes sitä säpsähdystä ei enää tule.