pohdiskelu

Pihlajat räiskähtävät väreihin,
pitkulaiset lehdet tärisevät,
irtoavat oksistaan
tai riippuvat löyhästi karoistaan,
vapaat virtaavat tuulen mukana
yökerhoihin, liimautuvat iholle,
kuten lehdillä on tapana
lausuakseen lehväkkäinä
kultaisen kävyn halussa
“Voinks mä tarjota jotain?”
ja kaikesta musiikista ja puheesta huolimatta
liiketila on hiljainen,
ihmiset liikkumattomia,
tyhjiö hidas, kirkas,
pihalla pihlaja alaston,
marjoja vailla.

1.

Jäähileitä, hiljaisuutta,
aamuaurinko polttaa ilmaan reikiä,
joista kuuluu tansseja.
Aina ei kuulla,
huomio äänettömässä yössä,
jonka jäänteet syöksyvät
kuin padosta purkautunut musta vesi
halki rantojen, ohi räpiköivien lintujen,
ei kohinaa, ei läiskettä,
mieli on vaitonainen pisara.

2.

Aalto murtuu, syvä tunne
osuu kivikkoon, pyöreät, sileät,
leväiset kivet jalkojen hyväillä.
Huudan, pärskyn tragediaa,
pisarat pitkin kallioita, roiskeita
tuhannet vuodet, mikä menetys!
kunnes uusi aalto, kaikki vyöryy,
meri rauhaton, liikkeessä, paikallaan,
levossa, jokainen päivä olen virtaava
menemättä minnekään,
kohinaa jokainen sana.

Metsänreuna on koti,
syysaurinko pisaran päällä
lämmön muisto, aavistus.
Tiedän vanhenevani,
kun kohtaan heleäihoisia,
jotka eivät tiedä,
että se riittää, kirkas valo
silmät kiinni.
*
Hapuilevaa huutoa ei yleensä kuule,
vain sängyn narahdus,
makaavan tietoisuus
yksin,
katossa kuvioita,
peiton puristus kehon lähelle,
vaikka joku olisi vieressä,
valosiivut sisään ikkunasta
eläväiset kuin muistuttaakseen
lämmöstä toisaalla,
valot, ajatukset, kissojen tiu’ut,
narahdus,
!
*
Mittaamme suolan makeutta
ja kivun riekaleita, pyörittelemme
käsissämme surun muotoja,
kunnes katsomme kaarnaa,
pudotamme kankaanpalat neulasille,
kaikki maatuu, ja vaikka tuntuu
että havaitseminen on muistamista,
ei: tämä terävä sisäänhengitys,
silmiin katsominen ajan valloitusta,
muisto ei ole menneisyyden selkeyttä
vaan nykyisyyden usvaa;
kirkkaus, valo peittää
kaiken paljastamansa,
lämmin.
*
Ajattelen: ajatus ei paina mitään,
yhä odotus olkapäillä on kivireppu,
kauniita, ehkä arvottomia,
tuijotan kvartsijuonia koko illan,
painan kasvoni lähelle –
miltä sinä tuoksut –
ja etsimme tahoillamme lisää kiviä tähtien joukosta,
tähtiä kivien, elämä syöksyy hitaasti
sammaleisena suoniimme, tämä halu
tarttua kallioon, kipristää juuria,
kannamme sitä koko ikämme,
ajattomuutta, annamme sille nimiä,
maasälpärakkaus, marmorikuolema,
kipinät kivien välillä, hiekkakivihimo,
rukous – älä murene – pakkaseroosio,
alabasteriarmo, älä odota
ikuisuutta, joka olisi muuta kuin hetki,
liukuva käsi, kuinka sileät
ovatkaan nämä pinnat, hioutunut gneissi,
sormet ja sormet, tässä olemme, tässä.

Kun hän lähtee, joku, kuka tahansa,
en hetkeen muista itseäni.
Sitten allas alkaa täyttyä, kaikki sinät
tulvivat, syöksyvät mieleen, ihon huuto,
ajatuksen terävä reuna, kulma, pyöreä tunne,
havainto, räpsähdys, hennot neulaset kasvoilla,
kaarnanpalat, sinä helkkyvä honka,
hengitys pakkasessa, sinä pihtihäntä,
pehmytkarvainen sohva, hedelmä, kulkuneuvo,
sinä ihminen, sinä tyhjyys,
sano sille rakas rakas rakas,
tämä minä olen.

Tyhjä kirjekuori kädessään
hän kulkee halki ihmismetsikön,
odottaa miestä nimeltä Nikomakhos,
joka kirjoittaisi mustekynällä kiihkeän viestin.
Mikään ei ratkea,
kaikki on yhtä epämoraalista tai moraalista
avaruuden, jokaisen paperin tyhjyydessä,
kukaan ei kirjoita,
sormet puristavat tiukemmin kuorta,
ainoaa toivoa.
Hän avaa sen joka aamu,
kurkistaa sisälle, miettii
tyhjyydenkin tuoksuvan
maan päällä,
eräänlainen Pandora.

Runoilija istuu häkissä
sukien siipiään
koskaan lentämättä,
uskoo tragediansa olevan ainutlaatuinen,
vaikka juuri se
yhdistää hänet kaikkiin muihin.

Kaipaat käsikirjoitusta tullaksesi vapaaksi.
Kun sitä ei löydy, katsot ihmisiä,
ehkä heillä on oikea teksti.
Vieläkään et ole vapaa.
Katkerana saarnaat, ettei ole edes ohjaajaa.
Vieläkin olet vapaa.

Aivan kuin lämmin ilta
olisi moraalinen toimija,
joka kokoaa terassit täyteen,
mietin, miksi minua ei valittu,
katsellessani päihdyttäviä omenankukkia,
niin suloisia taivasta vasten,
että tunnen rakastuneeni.

Moni huomaa uneksineensa kaiken:
arvot ja ananakset, ahdistuksen
ja aviosäädyn.
Istahtaa maahan, aprikoi:
ei kannata uneksia enempää,
istuminen on todellisuutta.
Kutsuu unessa istumista
heräämiseksi.

Unesta palatessa valitkaa punainen linja,
mikäli teillä on tullattavaa. Seuraavat asiat
on aina ilmoitettava virkailijalle: toiseus,
yksinäisyyden kukinnot tai hedelmät,
taiteilijahaaveet, toteutumattomien ihmissuhteiden siemenet,
radioaktiiviset runomitat, puutarhat,
hevosten kopina, hirnunta sekä nuuhkaisuäänet,
hellyys, myös replikat ja deaktivoidut mallit.
Ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä voidaan määrätä
sakkoja tai enintään kaksi vuotta vankeutta.

Kävin läpi vanhoja runoja. Tuntui kummalliselta nähdä näitä tekstejä viime vuoden toukokuulta, koska ne vaikuttavat vierailta. Olen unohtanut, miten kirjoitin ja mistä lähtökohdista. Tyyli, joka on jossain proosan ja runouden välimaastossa, ei nykyään kiinnosta. Ehkä se johtuu siitä, että kirjoitin pienoisromaanin, joka on tyyliltään runollisempi kuin monet runoni. Vuosi on kirjoittamisessa pitkä aika, koska maku ehtii muuttua paljonkin, jos kirjoittaa ja lukee päivittäin. Toisaalta minuus muuttuu paljon hitaammin. Tunnistan kirjoittajan kiinnostuksenkohteet, en tapaa ilmaista niitä.

Epämääräisiä pohdintoja aamutuimaan, kun etsiskelin näkökulmia, joista tarkastella muistamista, minuutta, tietoa, taidetta ja ajallisuutta.

15/02/22

Muisto on viileä, kaukaa katsoen sileä,
läheltä paakkuinen,
vuori peittyneenä lumeen,
minuuden puhdas kuori.
En tiedä, onko lumen alla kiveä,
onko muuta kuin yksittäisiä hiutaleita,
sakarat toisinsa takertuneita,
hetket liimautuneet yhteen.
Kun tulee vanhuus, tulee aurinko,
laakso tulvii, jäälohkare irtoaa,
kerää lunta ympärilleen,
valtava massa vyöryy ryminällä,
kunnes hiljaisuus, paljas rinne.
Silloin tiedän, mutta ilman muistia:

15/02/22

Varmuutta ei löydä,
mutta voi epäillä niin pitkään,
ettei enää tiedä mitä epäily on.

15/02/22

Todellisuus on taideteos,
jossa sekunnit eivät jähmety.
Sanat ovat kehyksiä.
Rakkauspuheita, -runoja,
sileitä, koristeellisia.
Teoksessa näkee aina itsensä,
moni ei kehtaa katsoa,
huudahtaa: ihana maalaus!
Levottomana katse kiitää
pitkin kehystä
nurkasta nurkkaan.