suru

Kyyneleet ovat vielä kuumia,
kuulen sihinän. Odotan niiden höyrystyvän,
kostean ilmamassan kohoavan pilviksi,
jotka satavat tai pöllyävät avaruuteen,
tähtisumut, galaksit, kaikki mitä en näe,
yhtä usvaa ja tuskaa
ja vanhemmat huutavat, haukkuvat märsymakkaraksi,
en enää muista mitä tein,
mutta kyyneliin olen syyllinen, ääneen,
nielen sen kaiken,
galaksit kiertyvät itsensä ympäri,
musta aukko keskellä,
pimeys.

Kävelen sateessa.
Ihminen on enimmäkseen vettä
eli sadetta myöskin, jos tahdon uskoa
tihkutanssiin ilmassa, ropinaan katoilla,
laajenevia pisteitä lammissa, lätäköissä,
pilviriemu taivastanhu mullan syleily
kasvin olemassaoloilo.
En ole meri, en kyyneliä, en enää.
Jos pitää olla muuta kuin sadetta,
niin kurkku,
vaikka sitten suolainen.

Puhun kvartsista, lakanoista,
pienistä ja suurista pisaroista,
mutta kun avaan silmät,
kaikki mitä näen
on valoa.

Appelsiininkuoret,
kananmunaa, loppu multaa,
vanha komposti,
lapio kääntää lisää,
oranssi kuorensuikale jatkuu
kymmeniä senttejä,
ihra,
kallonsirpaleet,
joukkohauta.

Ujostelua yöaikaan,
mitä jos kädet yhdessä,
jos huulet,
koko elämä riippuu tästä,
sydän, lyijyä, hakkaa
höyheniä, sisällä pölähtää,
paljonko painaa sielu.
Lava-auto aamulla
kulkee kohti seuraavia,
aamuttomuutta,
paljonko painaa sielu,
paljonko kolme lipasta.

Nuokkuhelmikkä ei näe,
ei kuule, mutta tärisee mukana,
kun saappaat tömisevät
ja maa pirskahtaa kuin olisi meri,
johon tuhannet uppoavat,
vain päät pinnalla, jos nekään,
sataa,
multa ropisee kypäriin.

Lapsen muututtua tomuksi
maa pölähtää jokaisella askeleella,
hieta laulaa hyvin hiljaa,
tuulen ääni on hennompi,
kuin se iloitsisi oksistossa,
aivan huomaamatta
vie kivelle pudonneet pisarat,
kalvas valo leviää kaikkialle,
valo, ja ihminen, ja valo.