Jimi Tenor – Never Say It Aloud

  • Post author:

There’s a saying, originally in Arabic, that there are three things you cannot hide: love, smoke and a man riding a camel. Or in another version it’s pregnancy in place of smoke. Yet in reality people hide their love all the time quite successfully.

What is the “It” that is not said aloud? It could be anything you imagine, but clearly with the “uh-huh,” “baby baby baby” and “oh yeah” shenanigans going on in this song it’s got something to do with love or sexuality. Jimi Tenor has many songs balancing on this vaguely 70s aesthetic, taking the risk of sounding tacky. And it’s not just the lyrics, but the slow groove and breathy saxophone. Some may call it dreamy and others just cheesy. I’m going with the flow and enjoying it regardless. There are situations when one just has to stop being critical, forget what expressions of desire sound like when scrutinized closely.

There was a time when this style was a clear attempt at sexiness, but in the 90s, when this song was released, there would have been a more self-conscious attitude like this: “You know and I know that this may be ridiculous, but I’m doing it anyway”. Seduction becomes a performance in which the artificiality of the gestures, the cooing and crooning, becomes a sign of sincerity. In a world where emotions have to be presented raw, it’s refreshing to remember this kind of performance. Each “baby” becomes a quotation, but that may be the nature of seduction. The gestures have to be recognizable. Willingness to be silly. It may be true confidence, or recoursing to these tropes may be a crutch. Doesn’t matter, as long as the message gets across.

What is not said aloud may be expressed otherwise. It’s in the tone of voice, in the meaningless phrases, in the meandering sax, the bursts of flute notes descending to rest. This is exactly where I want to be, running my fingers through your hair, on your body, my lips on your neck, breathing in your scent. Nothing is truly hidden even when nothing is said. There’s time for directness, but when a certain direction has been established, when both know where they’re going, being indirect can increase the excitement. Frustration, yes, but not all tension is bad, especially when there’s anticipation of release, of the moment when there’s a chance to show everything, this longing for connection, the desire to be close to each other, holding on, swaying, whispering.

The song swirls around those hopes and promises, clinging to the moment when things are not yet happening, but it’s obvious that something is in the air. The moment when words are unnecessary, or almost so. I have time to wait, we know this is happening, and I’m going to enjoy this to its fullest extent, the slow ascent into affection. All the things that are special and unique, and in the end we will be together, even if we aren’t saying it now. Love and desire become sources of confidence, trusting oneself, trusting the future, trusting the possibility of dreams becoming reality, fully committing to this desire, forgetting self-consciousness, just riding on the waves of oohs and aahs, regardless of what it sounds like.

Sammalsormet, varisevia

  • Post author:

Kohotat oksasi,
tuomenkukat tuuleen, tunnemuistot
v
    a                e
        r                v
             i                i
                 s               a
mustat siipeni sileät,
tartun nokallani joka terälehteen,
niiden pehmeisiin huuliin,
katson pilviä, taivasta oksallasi viipyen
vielä kun ei ole yhtään lehteä,
ei kukkaa nuuhkia
varhaisina talviaamuina,
kun voimme odottaa vain lumen laulua,
auroja, jätehuoltoyhtiön autoa
sekä - kaikki on kimallusta -
toisiamme.

Olen huutanut sinua merenpohjasta,
langennut vuoren juurelle,
ihmisyyden yksinäisyyden,
joka lumisena hohkaa, kimmeltää auringossa:
olen kuiskannut sinua sateessa,
odottanut lämpimät pisarat huulillani
ja käsissäni kosteus, josta elämä alkaa,
sammal levinnyt sormiini, ranteet vihreinä
olen kurottanut kohti kaikkea, mitä ei näe,
koska vaikka koskettaisi vain ilmaa,
syntyy rakkaus, sen ruskeat, siniset,
vihreät ja harmaat silmät,
maa, taivas, sammal, meri;
olen syöksynyt sinuun pysyessäni kaukana,
hengittänyt ihosi höyryn,
suunnatta juossut, silti sinua kohti;
olen kiivennyt vuorelle muuttuakseni palloksi,
joka vyöryy rannikolle, pompahtaa ilmaan
kaikki kivet ilonani; olen matkannut
halki ilman ja vesien
läsähtääkseni suolaisen meren pintaan,
olen vajonnut hitaasti;
olen etsinyt
ja löydettyäni jatkanut sinun etsimistäsi,
tämän illan, joka painuu rintaani vasten
kuin kiihkeät,
yhtä sammaleiset sormet.

Haikuja kuviin 2

  • Post author:

Tahmelan rannasta haikuja ja muutama kuva eiliseltä metsäkävelyltä. Onpa pari tankarunoakin.

Villit lupiinit.
Mistä löytyisi suurin
epilaattori?
*
Pistelee poskeen
nokkoskeiton, pistelee
pikkusormea.
*
Lumen valkeutta
keskellä herukoita.
Puutarhatuoli.
*
Ihastuksesta
kuiskin järvelle yksin
nimen ja kaikki.
Vene rannalle kiinni
päiväkirjalukolla.
*
Tuttu kasvimaa,
kivikin kohtelias:
tervetuloa.
*
Liplattaa laine,
leppä liplattaa laine
liplattaa mieli.
*
Puu valmistautuu
yöpuulle, hihkuu tuuleen
ihan nakkena.
*
Rannalla tangat
jalassa sekä päässä
tankat. Tai haiku.
*
Lapsikin oppii
runouden salat. Miksi
legot levällään?
Tuuli oli navakka,
ikkuna villiintynyt.

Resuiset vaatteet,
kaunis nappi. Lehdellä
ötökkä kiiltää.

Pöydän tukipuu
terä giljotiinissa.
Tää on mun baari.

Voititte tänään
mustikkaniskatyynyn.
Onnea taloon!

Millaisen polun
varrella Todellinen
Yliopisto on?

Kirjaimet kumoon!
Sensuuri kellastuttaa
sananjalkoja.

Muurahaiselle
puita kuurassa. Eiku??!?
Täähän on lämmin!

Kaikki tiet vievät
pehmeän polun kautta
johonkin pesään.

Vuokraliftejä.
Naakoilla toinen tieto.
It’s a nosturi.

Sävel, kehokin

  • Post author:

Luokseni tullut
hiljainen sävel
läpi väkijoukon
pujotellut, liukunut
kenenkään kuulematta,
silti kirkas, niin terävä,
että jokin minussa murtuu,
unohdettu lämpö hulahtaa esiin,
ja se soi ja soi
kauan sen jälkeen,
kun heilautit hyvästit.


Joskus olen tämä kehokin,
muuten: ääni, nokka koputtaa keloa,
palokärkeä ei näy. Olen siinäkin,
vaikka aavistuksena, kuvitelmana,
ja tuoksusi muistona, kun kävelen
metsäpolulla ja se aukeaa, vajoaa
puutarhaksi – olen aina puutarha
jota ei ole ja joka sinä olet minussa –
ja kun tunnen mitä tunnen, mitä tunnenkin,
tunnen itseni.

Momus – Rhetoric

  • Post author:

Floating, dreaming. The music bounces and flows at the same time, creating a sense of relaxed excitement. Contradictions inherent in falling in love. Anticipation, nervousness, eagerness, fear.

A Momus documentary states that this is a tongue-in-cheek attempt to write a love song. It’s fascinating that the song at the same time subverts the clichéd hyperboles of traditional love songs while still embracing them. There’s a sense of genuine feeling while still admitting that these phrases professing eternal love are glib and disingenuous.

The trick is in the contrast of unrealistic and realistic statements. Most declarations here sound meaningless because they’re never going to be tested, hence it’s just rhetoric. It’s easy to claim love will last until the end of time, until astronauts go walking on the sun. The fact that it’s never going to happen sounds reassuring, but listing impossible things would quickly become boring. It’s not difficult to come up with endless similar phrases, and in the end they amount to nothing, when in reality people broke up for petty reasons.

Yet there is cleverness in the hyperboles. In particular I like “till the melting clocks have chimed a melting hour,” probably referring to Dali’s The Persistence of Memory, and the phrase is just as surreal. What does it actually mean? Does it have to have a meaning? I don’t think so. It’s a love song, what do you expect?

And here come the contrasts: while they’re still declarations of lasting love, saying that “I’ll love you till the razorblades are held against my neck” or “you turn into a person I don’t know” are very well conceivable. These statements draw actual limits on love, something much closer than the end of the world. It makes the other statements look ridiculous, which is why this is tongue-in-cheek, showing the artificiality of love confessions while still saying that love is real. It’s just not usual in pop songs to say that there are limits to love, even if everybody knows it.

I don’t know if it’s intentional, but on the album Timelord this song, with its final line “I love you like the bee that dies, dies astride a queen” is followed by a song called Suicide Pact: “We were lovers – we made a suicide pact,” further bringing in some irony. The gentle followed by macabre. Not an uncommon theme in Momus oeuvre.

And still, the music is pleasant, and the repetitive phrases mean that if one is not attentively listening to everything, it’s easy to just go with the flow, embrace the feeling as a genuine declaration that doesn’t expose anything problematic in these songs. And maybe that’s what falling in love always entails, some forgetfulness of the myriad ways that relationships can go wrong, and how they do go awry around us. Just maybe not this time, not for us. May we find happiness that lasts till the world has stopped and time has lost its power.

Sadetta

  • Post author:

Kyyneleet ovat vielä kuumia,
kuulen sihinän. Odotan niiden höyrystyvän,
kostean ilmamassan kohoavan pilviksi,
jotka satavat tai pöllyävät avaruuteen,
tähtisumut, galaksit, kaikki mitä en näe,
yhtä usvaa ja tuskaa
ja vanhemmat huutavat, haukkuvat märsymakkaraksi,
en enää muista mitä tein,
mutta kyyneliin olen syyllinen, ääneen,
nielen sen kaiken,
galaksit kiertyvät itsensä ympäri,
musta aukko keskellä,
pimeys.


Kävelen sateessa.
Ihminen on enimmäkseen vettä
eli sadetta myöskin, jos tahdon uskoa
tihkutanssiin ilmassa, ropinaan katoilla,
laajenevia pisteitä lammissa, lätäköissä,
pilviriemu taivastanhu mullan syleily
kasvin olemassaoloilo.
En ole meri, en kyyneliä, en enää.
Jos pitää olla muuta kuin sadetta,
niin kurkku,
vaikka sitten suolainen.


Puhun kvartsista, lakanoista,
pienistä ja suurista pisaroista,
mutta kun avaan silmät,
kaikki mitä näen
on valoa.

Tahdon tarttua

  • Post author:

Vaikea kirjoituspäivä. Kipeänä ajatus ei liiku, ei pysty edes lukemaan, vain nukkumaan, muutamat ajatukset pölähtivät haikuiksi. Lopulta kuitenkin kaksi runoa kuten eilen, yksi eroamisesta, toinen yhdessäolosta. Inspiraationa hiljattain löytämäni sulka sekä yksin sairastamisen kivuliaisuus.


Tavallisella kävelyllä,
kun on vaikea olla pysähtelemättä
suutelemaan,
löydämme närhen sulan.
Sinimusta, taivas ja maa kohtaavat,
yö kuultaa läpi päivästä, päivä yöstä.
Sulka on jakamaton,
katsomme toisiamme käsikkäin.
Erotessamme toinen ehtii sylkäistä ensin
“Pidä se”.
Kumpikin toivoisi
toisen tahtovan sen itselleen.


Tahdon tarttua veteen sillan alla,
kohottaa käteni kohti kiiluvia avaruuden hampaita,
astua tuntemattomalle suolle,
haukata tuntematonta hedelmää.
Tahdon istua sinua vastapäätä, jalat koskettaen,
kulkea liikkumatta sinne, missä kukaan ei käy,
nähdä pimeän valoisuuden,
tuhannet tuikut, sivellä syksyn lehdet
ja värähtävän ihon korvan alla,
kun tuuli on sinun huokauksesi
ja ilta syöksyy sydämen paikalle,
pumppaa sateista tummuutta suoniin,
minä olen punaisempi, tahdon olla ihosi liike,
viivähdys kämmenselällä, tässä ravintolassa
me olemme kirkkaus joka sisältää kaikki värit,
tahdon viipyillä viininä huulillasi,
ja tärisen jokaisesta kulauksesta,
maailma täyttyy, minä täytyn, olen aistimusten myrsky,
jokainen varissut koivunlehti merkityksellinen
ja sinun katseesi, en näe mitään,
olen puhdasta tahtoa, ja silti äänesi
joka solisee pitkin vartaloani, siinä olen,
istun sillan kaiteella, tällä tuolilla,
kurkotan veteen, sinuun, tahdon tietää
mitä ajattelet, hyppäätkö tähän pyörteeseen
ja tahdon kaiken, kaiken mikä kiiltää
ja mikä on pimeää, suolaiset heinät huulilla,
rypäleiden tuoksu ympärillämme,
kaikki mitä en uskalla pyytää on tässä,
mutta edes hetken voisitko
pitää minua
kädestä?