mitallinen

Etsin turhaan ehtoonnurkat,
hamusin hämärän huulta,
kuutamolle kuiskuttelin,
metsään murheeni mekastin:
missä lienee lemmittyni,
minne muiskuni asetan,
kuinka kutsuu kättä kylki,
kenen kuohuissa kukoistan?

Kangas kopsui koiven alla,
mustikkamätäs mutisi:
“Tuli tänne täpläsilmä,
vaniljanivel vaelsit
olallasi oljen tuoksu,
katseessa kukat kanelin,
haaveheilan heijastumat,
värit viljavan vapauden.

Katso kaarna kauneimmaksi,
parhaaksi puhu petäjä,
ihastellen iltatuulta
tunne sormissa sipaisu;
koskettele kortteen vartta,
hipaise havuun helähdys,
löydä leppä leikkisämpi,
oksan huojunta hupaisa.

Kun on kaikki kiiltäväistä,
hehkut itsekin ilosta,
korpi tehty kukkivaksi,
armo astelee aholla.
Kysy sitten sienen päältä,
huikkaa heltoilta haperon,
alta rouskun arvuuttele,
missä armaasi asunto.”

Liu’uin lehdon laitamille,
kuljin koivikkokujilla,
imarretta ihmettelin,
tutkin tuhkelon tomua.
Yllä tähdet tepsuttivat,
ilta aamua odotti,
joka notkoon jolkotellen
valo virkeä vilahti.

Raikui rotko rakkaudesta,
kolisten kivi kihersi,
runon lausui ruusukvartsi,
liuske luikautti sonetin.
Rämeeltäkin raikas reitti
kulki kumpujen ohitse
kohti kaipuun kasvimaata,
luhtakerttusen lupausta.

Eipä mieltä möykytellyt
enää kylmyyden kysymys
eikä korvan kirvellystä
huone hiljainen lisännyt.
Silloin siirtyi illan siinto,
värähti kesän väsymys,
kiintyi ehtoon ensikatse,
osui onneni ovelle.

Valoon astuin vastatusten,
tassun tarjolle ojensin,
suloiset kuin aamusuukot
silmät sielua sukivat.
Kätellessä kääntyi kukka,
kirjopillike pimahti,
sinuun saavuin soiden kautta,
sinuun seestyen sekosin.

Tarttui kulmiin kuumehoure,
silmät sirrilleen silitti,
kevätflunssan kastekoura
piskot poskille tiristi.
Lämpö nousi norkkujalla,
alla otsansa kohosi,
paisui aivo autereinen,
pumpuli pujahti päähän.

Huojui oksa onnahdellen,
tonttu akkunan takana,
taikka räksä rääkkynokka
sairaan silmissä väpätti.
Neulasnippu neitosiksi
tanssimaan tuli tuhisten,
musiikiksi muuttui tuuli,
kaarna laulunsa kahisi.

Lakanoilla lötkölanne
tapaili säveltä taiston,
tuska tuikki tumpeloista,
runonlaulaja rykytti.
Roikkui rotta olkapäällä,
leivo luomilla läpytti,
raskaat siivet silmillänsä,
pyrstö sierainta sipaisi.

Teki peipon pötkyläinen
poskionteloon pesänsä,
poikasensa pärskytellen
nykivät ulos nokasta.
Lampun luona lätkyttivät
vilkkaan lempivät lepakot,
varjo voihki valvojalle,
sydäntä vilu väristi.

Hiki hyrskyi huokosista,
virtasi vihan vesistö,
kurkku karvas käärmeenpäästä,
häntä vatsassa vaelsi.
Maistunut ei muikkupaistos,
mädältä mehukin haisi,
soraa, sontaa sieraimissa,
keuhkoputkessa kataja.

Vaan on ollut lohtu läsnä,
lempi lääkkeenä lähellä,
sormet rintaa sipsutellen,
käsi kuumetta kokeillut,
kermakeitto kurpitsainen,
raukalle ravinto tuotu,
iloksensa inkivääri
sekä rohdoksi ripaistu.

Illan tullen tutjuleuka
vaivasta vähän vapisi,
vielä vaipui vierellensä
kumppani kevätesikko.
Mikäs siinä supsutella,
sääret yhdessä sipistä,
mieli aamuun miukuvainen,
uinui kuntohon kehokin.

Uudenvuoden vaaka virkkoi,
jousi nytkyen narisi:

“Mitäs astut mittaamahan
minkä tiedät jo todeksi.
Syksyn lienet syönyt, maannut,
tummin ilmoin istuskellut,
kävellyt vain kauppareissut,
kukkuroillaan kangaskassit
croissantteja, kakkusia,
sullottu on suuhun kaikki.”

Vaa’an väitteen vahvistivat
pitsapötsi peilissäni,
valos’ vessan mallasmassu,
viinervatsa valtavaksi
metrin nyörillä mitattu.

Kuunnellessa kurjan kotvan
kakkukaipuun kertomusta
suen lailla suivaannuinkin,
pätsiin pötsini manasin:

“Talipallo helvettihin,
pyöryläinen pai’an alta.
Rasvarenkaan poies paskon,
pullanjäänteet punnistelen.”

Vajonnut ei silti vatsa,
vaikka vettä kittailinkin,
virtsasin kuin villivarsa,
urosnorsuna ulostin,
pierut pönttöhön pöräytin.
Niinpä täytyi työtä tehdä,
kolistella keittiössä
kasvisruokaa kattiloihin,
pannassa pöperöpastat.
Leivät laskin, hylkäsinkin
hyllylle mehut makiat,
hitaat säästin hiilareista,
öljyistä vain ylhäisimmät.
Väistynyt ei viekas vatsa,
kiusallaankaan karkottunut.

Viikot vyöryin halki talven,
viinereittä viihdyin vallan,
sokereitta suunnistelin.
Kevään katsoin, kunnes kuljin
annoksilla pienen allin,
sopalla siron sopulin.

Aamulla ain kutkuttelin
kahvilla kitaa kivistä,
sumusilmin sinnittelin
nälän näyttelyn ohitse.

Kesää kohti polkusetkin
alavilla aukesivat,
mehtä lauloi, liikkui jalka,
asusti saloilla askel.
Vihdoin vehreys voitti talven,
viita villinä visersi.
Laaksoihin jäi paksu pallo,
yltä kanteleen katosi.

Vaan kun saapuu hyinen syksy,
iltaan hiipii hieno aatos:
kenties voisin viinereitä
ihan yksin kahvin kanssa
natustella, maiskutella,
kun ei kutsu metsä musta.
Jospa kakkukahvit keitän,
pullaa pikkuisen pupellan.

Varmasti nyt viisaampana
voita leivälle levitän.
Silti kuuluu jostain kiukku,
vaatehuoneesta valitus.
Viruu vaaka varjos vöiden
yksin soukkaa seuraa vailla.
Jospa joulun jälkeen jousta
jaloin jumpatuin jututan,
taikka himpun hämmästyen
alan askeleet alusta.

Muutama poikkeama tekstin ja videon välillä johtuu siitä, että korjasin tekstistä vielä joitakin mittavirheitä, kun esim. sana alkoi pitkällä tavulla runopolven laskussa. Tämä taisi olla ensimmäinen kirjoittamani kalevalamittainen runo, joten silloin mittaan lipsahti helpommin vääränmittaisia tavuja kuin nykyään.