Yhtenäisyys, intensiteetti, kompleksisuus
Monroe C. Beardsley esittää teoksessaan Aesthetics (1958) kolme pääryhmää taideteoksen arvottamisen objektiivisiksi perusteiksi: yhtenäisyys, intensiteetti ja kompleksisuus. Näistä intensiteetti on hänen mukaansa ongelmallisin, mutta nähdäkseni kaikkien objektiivisuus on kyseenalaistettavissa.
Millä tavalla erilainen runous voitaisiin jaotella näiden kategorioiden mukaan? Parhaissa runoissa kaikki kolme kriteeriä ovat läsnä siten, että mikään ei ylikorostu. Eri runotyypeillä on kuitenkin taipumus kallistua tiettyyn suuntaan. Seuraavassa aiheesta pohdintaa, joka perustuu lähinnä vaikutelmiin eli siihen, että yritän miettiä aiemmin lukemaani runoutta näiden kategorioiden kautta, eikä siihen, että olisin analysoinut tuhansia tekstejä kuin tutkimusta tehden.
- Mitallinen runous
Mitan käyttäminen vahvistaa yhtenäisyyttä. On toki monia muitakin tapoja tehdä taiteesta yhtenäistä, esimerkiksi henkilöhahmon käyttö tai johdonmukainen ympäristön kuvaus. Mitallisen runouden vaarana on, että nojataan liikaa mittaan. Jos mukana ei ole intensiivisyyttä, saatetaan runoa kutsua helkyttelyksi. Useimmiten kuitenkin mitallisesta runosta jää puuttumaan kompleksisuutta.
Goethe lienee hyvä esimerkki runoilijasta, jossa parhaimmillaan täyttyvät kaikki perusteet. Hänelläkin jos jostain on tingitty, niin kompleksisuudesta, mutta esim. Erlkönig on kaikkea tätä.
Suomalaista mitallista runoutta voisi analysoida tästä näkökulmasta loputtomiin, mutta äkkiseltään mietittynä suosittu mitallinen runous on myös intensiivistä, ei välttämättä kuitenkaan kompleksista, esim. Leino tai Kailas.
Kompleksisuus on kuitenkin nähdäkseni varsin subjektiivista. Monen mielestä Leino saattaa olla hyvinkin kompleksista. Kompleksisuus ei tarkoita vaikeatajuisuutta. Voi olla esimerkiksi monien tekstityylien käyttöä, pitkällistä juonenkehittelyä tai kiinnostavia rinnastuksia joko metaforien kautta tai narratiivin sisällä.
- Keskeislyriikka
Runoilijahahmon ympärillä pyörivä lyriikka on ollut tavallista jo mitallisen runon valtakaudella, kuten mainituilla Leinolla ja Kailaalla. Ensisijaisesti mietin tässä kuitenkin modernismia, jossa mitta muuttui vapaaksi ja runon puhujana oli usein jonkinlainen pohdiskelijatyyppi, esim. Haavikko, Saarikoski tai Manner. Vahvimmillaan tämä suuntaus oli runoilijoilla, jotka aloittivat julkaisutoiminnan 50-luvulta 70-luvulle.
Modernistien keskeislyriikkaa on vaikea määritellä näiden kategorioiden alle. Puhujan olemassaolo tuo yhtenäisyyttä. Haavikko ja Manner ovat kompleksisia, Manner välillä vaikeatajuisuuteen asti. Saarikoskessa korostuu intensiteetti. Yksi syy miksi pidin Saarikoskesta nuorempana mutta enää en, on se, että pidän nykyään hänen runojensa kompleksisuutta näennäisenä, eli teksti näyttää kuin siinä olisi aina tutkimattomia syvyyksiä, mutta pohtiessani sitä en kuitenkaan löydä mitään kovin erikoista.
- Lavarunous
Otan tämän esiin siksi, että suositussa lavarunoudessa korostuu henkilökohtaisuus, mikä lisää runon intensiteettiä. Esitystilanne vahvistaa tätä entisestään, varsinkin jos runoilija eläytyy esitykseensä. Intensiivisyyttä saattaa tulla myös näkyvästä jännittämisestä, jolloin persoona on esillä, vaikka ei välttämättä samassa asemassa kuin luetussa runossa. Runoilijapersoonan johdonmukaisuus myös tuo yhtenäisyyttä.
Kompleksisuus jää lavarunoudessa hyvin helposti pois, koska yleisön pitää tajuta sanoma ensikuulemalta. Voi tietysti olla monenlaista sanoilla leikittelyä ja rekisterinvaihdoksia, mutta erityisesti käsitteellinen kompleksisuus saa aikaan vain hämmentyneitä katseita. Myös muussa runonlausunnassa näkee saman ilmiön.
En muista juurikaan kuulleeni mitallista runoa (haikuja lukuunottamatta) lavarunoina, mutta muunlaisissa lausuntaesityksissä paljonkin.
- Painettu nykyrunous
Väitän että nykyrunoudessa korostuu kompleksisuus. Lukiessani uusia runokirjoja suurin ongelma itselleni on se, etten ensinnäkin löydä samaistumispintaa, sekä se että kompleksisuus saattaa jäädä pinnalliseksi sanojen pyörittelyksi vailla käsitteellistä syvällisyyttä.
Yhtenäisyys saattaa olla tavoitteena teostasolla, ja onkin tavallista että kirja muodostaa tyylillisen ja teemallisen kokonaisuuden. Yksittäisen runon tasolla taas näkee usein pakoa yhtenäisyydestä, esimerkiksi fragmentaarinen kirjoitustyyli on yleistynyt. Tällöin teoksesta on vaikea nostaa yksittäisiä runoja suosikeiksi. Tämä yhtenäisyyden hakeminen koko teoksesta yksittäisen runon sijaan lienee yksi syy siihen, miksi nykyrunoutta pidetään niin vaikeana. Runon tulkinnassa korostuu se, miten teksti sijoittuu suhteessa aiempaan ja tulevaan.
Mittaa ei nykyrunoudessa juurikaan käytetä. Intensiivisyys keskeislyriikan muodossa on ollut pois muodista, mutta on merkkejä siitä, että se on palaamassa, tuskin kuitenkaan siinä määrin kuin se lavarunoudessa ilmenee.