Kliseet ja ironia
Runo on selittämättä paras, ja jokainen teos on omanlaisensa manifesti, vaikka tarkoituksia ei erikseen tuotaisi esiin. En myöskään koe mielekkääksi alkaa määritellä, mitä hyvä runous voisi objektiivisesti olla. Silti subjektiivinenkin näkemys on pyrkimys kohti universaalia, olkoonkin että sen olemassaolo voidaan kiistää. Täydellisessä relativismissa ei ole ihmisluontoa, ei totuuksia jotka ylittäisivät individualistisen katsomuksen. Täydellinen yksilöllisyys on kuitenkin harhaa yhtä lailla kuin kuvitelma siitä, että yksittäinen ihminen voisi tavoittaa täysin objektiivisen aseman.
Yritän tässä hahmotella sitä, millaisia ihanteita kohti olen pyrkinyt mitallisessa runoudessa, en vakuuttaakseni ketään niiden paremmuudesta vaan ymmärtääkseni itse, miksi kirjoitan juuri nyt tietyllä tavalla.
Kalevalamittaa kirjoittaessa törmää jatkuvasti ongelmaan perinteen ja yksilöllisen ilmaisun suhteesta. Mittaan liittyy muutakin kuin rytmillisiä sääntöjä, ja runoilijan on valittava missä määrin tukeutuu vanhaan kuvastoon.
Omissa runoissani vanhaa kuvastoa on luontokuvauksen muodossa, yleensä symbolisena. Vanhaa on myös tunteiden nimeäminen, mitä nykykirjallisuudessa usein vältellään. Jos tavoitteena on herättää jokin emootio lukijassa, on parempi olla osoittamatta sitä suoraan tunnesanan muodossa. Kuitenkin tunnesanoillakin on paikkansa runoissa, jos tavoitteena ei ole herättää lukijan sympatioita vaan enemmänkin ilmaista tietty subjektipositio, tehdä runosta enemmän tavallisen puheen kaltaista, puheessa kun ei viitata tunteisiin pelkästään symboleiden ja tekojen kertomisen kautta.
Perinteisessä kalevalamittaisessa runossa tunnesanoja tosin ei niinkään löydy, vaan kyse on 1900-luvun alkupuolen tyylistä. Leinon jälkeen kalevalamitan käyttö julkaistussa runossa hiipui. Tulenkantajista alkaen runoudessa olivat rinnakkain läsnä mitallisuus ja vapaa mitta, ja kuvastoon alkoi tulla urbaaneja piirteitä. Niin kauan kuin mitan käyttö oli vielä yleistä, myös tunnesanat olivat tavallisia. Vaikka niitä nykyään pidetään tekstiä laimentavina, Harmajaa, Valaa tai Koskenniemeä luetaan edelleen. Niiden välttäminen voi olla perusteltua myös siksi, etteivät ne tuo omaperäisyyttä tekstiin. Toisaalta nykyrunouskin on kokeellisenakin täynnä konventioita, joiden omaperäisyys on näennäistä; omaperäisyyden tavoittelu on tavallaan vastakohta universaalin kokemuksen tavoittelulle, ihanteena mahdollinen mutta käytännössä mahdoton. Täysin omaperäistä runoa ei kukaan ymmärtäisi, ei edes kirjoittaja.
Tunnesanoja ja luonnon kuvausta en siis välttele, sen sijaan pyrin vähentämään muunlaisia sanoja, jotka nykyrunoudessa ovat tavallisia omaperäisen tyylin merkitsijöitä, esimerkiksi yhdyssanoja, joissa on naitettu kaksi substantiivia eri rekistereistä. Niitä on helppo keksiä, mutta usein ne lähinnä hämärtävät tekstin tarkoitusta mahdollistamatta uusia tulkintoja. Vinksahtaneellakin yhdyssanalla pitäisi olla jokin muu merkitys kuin sen osoittaminen, että runoilija voi sellaisia keksiä.
Näennäisesti välttelen myös ironiaa sekä siihen liittyvää etäännytettyä kerrontaa. Nykyrunous usein vaikuttaa substantiiviluetteloilta tai ympäristön havainnoinnilta. Se voi olla hetkittäin kiinnostavaakin, mutta yleensä en lukijana pysty samaistumaan kameramaiseen havainnointipisteeseen. Tällöin luen enemmän runoa siten, että tavoitteena ei ole ollut ihmiskokemuksen sisällä olo vaan sen havainnointi jostain ulkopuolisesta runoilijapositiosta käsin. Sekin on arvokasta, mutta emotionaalisen samaistumiskohdan puuttuminen tekee tekstistä laimeampaa kuin jos siinä olisi liiaksi osoiteltu tunteita puhumalla surusta ja rakkaudesta kuten naiiveissa teksteissä tehdään. Siksi on mielestäni parempi ottaa riski siitä, että vaikuttaa naiivilta ja amatöörimäiseltä kuin tukeutua etääntyneeseen kerrontaan, jota on vaikeampi kritisoida.
Sanon ironian puuttumista näennäiseksi siksi, että kirjoittamiseni tavoite ei ole ensisijaisesti ilmaista syvimpiä tuntojani tietyllä hetkellä. Kyse on enemmänkin näkökulman etsimisestä johonkin aiheeseen, jolloin runossa ilmenevä naiivi subjekti ei itse asiassa ole olento, johon olisin tiukasti kiinnittynyt.
Aamo Lieko on naamio. Mitta on naamio. Runon minä on naamio, ja käytetyt tekstuaaliset keinot ovat naamio. Aihekin on usein naamio, koska motiivinani kirjoittamiseen on usein ollut pohtia, miten tiettyä aihetta voisi tarkastella runon keinoin. Monet kuolemaan ja rakkauteen liittyvät runot eivät ole syntyneet tarpeesta ilmaista asia juuri niin, eivät myöskään senhetkisestä elämäntilanteesta tai ylipäätään kokemuksistani.
Niinpä teksti, joka ilmenee lukijalle ongelmattomana itseilmaisuna, tuntuu runoilijan näkökulmasta ironiselta, vaikka en erityisesti pyri ironisoimaan aihettani. Tässä mielessä jokainen teksti sisältää ironian siemenen sikäli kuin puhdas itseilmaisu on mahdotonta. Jokainen teksti on vääntäytymistä asentoon, johon kielelliset konventiot meidät pakottavat, ja ironia piilee tuon asennon keinotekoisuudessa, vaikka kuinka tahtoisimme puhua vilpittömästi.
Ironian olemassaolo perustuu oletukseen, että jokin alkuperäinen tarkoitus on löydettävissä, johon nähden tekstin sanoma on ristiriidassa. Usein tekstini alkaa jostain havainnosta tai kuvasta. Se saattaa olla alussa tai sitten kirjoitan sitä kohti. Kuitenkaan en etukäteen tiedä, minkä muodon teksti saa. Tarkoitus muodostuu vasta kirjoitushetkellä hiljalleen ja kirkastuu vielä, jos muokkaan tekstiä jälkikäteen.
Oikean tarkoituksen etsiminen on saippuan pyydystämistä, ja siksi koko kysymys ironiasta tuntuu hassulta. Jos en ole tietoinen, mistä jokin teksti tuli, mikä siinä täsmälleen on omakohtaista ja mikä tekstillä leikittelyä, mikä kommentteja toisiin runoihin, on mahdotonta sanoa ehdottomasti milloin on kyse ironiasta. Voi vain sanoa, ettei esimerkiksi rakkausruno ole ironinen mutta ei ole olemattakaan, jos kyse on kuitenkin kommentista rakkausrunojen perinteisiin eikä mikään kumppanille kirjoitettu vuodatus. En väitä sanovani päinvastaista kuin mitä runossa lukee, mutta pinnan alla on aina jokin muu viesti, joka tulee siitä, että kirjoittamisen tavoite on vain kirjoittaa: löytää tapoja sanoa asioita sekä ymmärtää aihetta.
Romanttiselta vaikuttava runo ei välttämättä siis ole kovin romanttinen. En ole juurikaan kirjoittanut rakkausrunoja parisuhteessa ollessani. Olen kirjoittanut liian kauan ja liian paljon voidakseni nähdä mitään tekstiä vilpittömänä itseilmaisuna, minkä vuoksi ilmaisen syvempiä tunteita mieluummin toisin. Etäisyyden päästä, esimerkiksi kauan suhteen päättymisen jälkeen, on helpompi olla myös vilpitön, koska silloin ei tarvitse miettiä, missä määrin kaikki ilmaistu on totta, ja voi vain antaa tekstin luoda oman todellisuutensa.