Yearly Archives: 2022

Yöhaikuja

  • Post author:
Puhelimen kameralla kuutamo suon yllä muuttuu Turnerin maalaukseksi.

Jos et nukkuisi,
millaisia unia
näkisit aina?
*
Nukkua yhteen
painautua korsina,
tähkät tuulessa.
*
Jalat solmussa.
Vanhaa heinää ei kisko
kukaan erilleen.
*
Kuu on heijastus.
Katsomme hiljaisuutta,
heijastamme myös.
*
Uni taivaalla
olet pilvien läpi
laaksossa nähty.
*
Vedetään verhot.
Ei ollutkaan täysikuu
valvomisen syy.
*
Uneksumaton
pilven alla uneksuu
itsensä liki.

Kurki tunnistaa
yksinäisen lammessa.
Totuus? Tottumus.
*
Viileä lehti
jää poskipäähän kiinni.
Et enää palaa.
*
Karasta kiinni
toivon viimeinen kauneus,
tanssi tuulessa.

Al Stewart – A Small Fruit Song

  • Post author:

A minor key, some hesitation, melancholy, perhaps expectation. We are different. No matter how smooth the arpeggios, how we fit together like bursts of bluesy scale runs with strummed chords, there is always something we might not understand about each other. It makes us vulnerable.

But difference is also a source of excitement. I don’t always understand you, but that means there is always more to explore, as long as we don’t take each other for granted. We can talk about our fears and desires, but there is something ineffable. The truth is that we’re hardly aware of our own motivations, sometimes realizing years later that what we thought was rational was just feelings which had been rationalized through some strange logic. So we shouldn’t take each other for granted either.

To be kissed to the core, the warm flow of feelings, bodies close, minds closer. Perhaps it’s a dream of something hardly possible: to be known like no-one else has known us, at our most bare essence. Does such an essence even exist? Perhaps if I surrender I could find it with you. Then what? Maybe the consequences don’t matter, because it’s a dream that can never be perfected, an ideal toward which we can strive together, trying to open up to each other. We may skirt around it for an eternity.

The core, the essence, the soul, it may just be a fabrication of the flow of ever-changing thoughts. When I want to open up, what is it that I am revealing? Is it just emptiness trying to take some tangible form for a moment only to fade away when the attention goes away? Whatever it may be, it is a very basic desire, perhaps a need, to strive for: affection for something we may not even know well ourselves. Whatever I am, I desire acceptance, and wish you to be the one I let close like no other orange.

*
The lyrics are simple like a nursery rhyme, but that is why apples and oranges can be taken to some pretty far-off interpretations about difference. “Orange” is the woman who was the subject of many of Stewart’s early songs. The relationship didn’t end well, so hearing the minor chords here, and the use of past tense, seems like an anticipation of the stormy end. But that’s just hindsight.

A note on the music: Stewart is not always considered a part of the late 60s folk revival scene, but the influences are clearly there. Here the fingerpicking style is reminiscent of Bert Jansch. Stewart’s songs had a more pop-oriented approach later, but in the early songs the influence of Dylan and Fairport Convention can still be heard.

Miljardit ratsastajat

  • Post author:

Kuitenkin yön tyhjyydessä
miljardit ratsastajat leikkaavat reittejä
halki hiljaa huojuvien ketojen.
Kaviot eivät päästä ääntä,
heinät viiltävät nilkkoja.
Huokaus rävähtää pilviin, myrskyää,
mutta katot pysyvät paikallaan.
Unelmat supistelevat kuiden lailla.
Aamulla kukaan ei muista ketoja,
monet heräävät haavoja pohkeissaan,
ajattelevat sen normaaliksi
kuten sileäihoiset, joiden päässä kopisee
koko ajan,
koko koko ajan.

Runous on aina tasapainottelua tuoreiden kielikuvien ja ymmärrettävyyden välillä. Mitä ymmärrettävämmäksi tekstin tekee, sitä suurempi potentiaalinen yleisö sillä on, mutta samalla etäännytään siitä mikä on runouden ytimessä, kielellinen kokeilu ja arkihavainnon ylittäminen.

Kokeilu ei välttämättä tarkoita erikoisuudentavoittelua, kieliopin hajottamista tai uusien sanojen muodostamista. Suomen kielessä kun on harvinaisen helppo muodostaa uusia sanoja ja runollisia käsitteitä, sen kuin tekee kahdesta toiseen liittymättömästä asiasta yhdyssanan. Kahvimonitori. Silmäjäätikkö. Mäntyparahdus. Sitten vain keksii kontekstin, jossa se kuulostaa järkevältä. Aina edes kontekstia ei kirjoiteta selväksi.

Haikut ovat hyvä esimerkki siitä, miten samoja elementtejä voi pyöritellä moneen kertaan, etsiä aina uusia näkökulmia. On runoutta, joka on kokeilevaa avantgardistisella tavalla kuin musiikki, joka hyppää tavallisten sävelasteikkojen tai -korkeuksien ulkopuolelle. Ja sitten on runoutta, joka on kuin bluesia: kokeiluja sen suhteen, mitä kaikkea uutta voi saada irti tutun sointukaavan ja asteikon käytöstä.

Ehkä runouteen kuuluu jonkinlainen unenomaisuus. En silti halua väheksyä runoutta, jota moititaan siitä, että se on vain riveille pätkittyä proosaa. Sillä on paikkansa ja se voi olla virkistävää kaikenlaisten kokeilujen jälkeen. Joskus huomaan itsekin kirjoittavani siten, jolloin voi olla hyvä kysyä, toimisiko teksti paremmin toisessa genressä. Ei välttämättä.

Nuorempana minulla oli selkeämpi käsitys siitä, mitä hyvä runous on. Mitä enemmän luen, sitä paremmin tajuan miten subjektiivinen käsite hyvyys on. Hyvään runoon kuitenkin usein sisältyy jokin oivallus. Joskus pelkkä kysymys on oivallus, kysymys joka nousee jonkin käsitteellisen aukon havaitsemisesta. Mikä on tuo kuilu minän ja sanan välillä, ihmisen ja avaruuden, havainnon ja ymmärryksen? Oivallus ei siis usein ole viisaita sanoja, runoudessa sellaiseen pyrkiminen voi tuottaa tekstiä, joka kuulostaa lähinnä viisastelulta tai liialliselta selittämiseltä:

Tapaaminen kahvilassa. Silmäjäätikkö.
Poliitikko puhuu perusturvallisuudesta. Silmäjäätikkö.
Yleisö, sen tammikuinen hehku.
Vuorelta vyöryy talvi kohti laaksoa.
Kun ymmärrämme kaiken, se ei ole mitään.
Kun emme ymmärrä mitään, se on kaikki.

Keksin esimerkin nyt äkkiseltään. En lähtisi sanomaan huonoksikaan tällaista tyyliä, mutta se ei ole sitä, mitä haluan kirjoittaa. Omasta estetiikastani käsin tässä on tasapaino jotenkin vinksallaan, ikään kuin runoilija yrittäisi vetää rekeä kolmeen eri suuntaan samalla vältellen itsensä paljastamista. Kiinnostavuus tulee mielestäni kuitenkin pistemäisestä näkökulmasta, joka tietysti voi liikkua, joskus vähän hyppiäkin paikasta toiseen.

Pistemäisyys ei välttämättä ole keskeislyyrisyyttä. Ratsastajarunossa ei ole yhtä havaitsijaa, mutta siinä on yhtenäinen lähestymistapa maailmaan. Voi sen jollain tapaa silmäjäätikkörunostakin löytää, mutta runon ottama tila on huomattavasti hajanaisempi. Olen kuitenkin oppinut, että eri ihmiset arvostavat hyvin eri asioita. Se mikä on oman estetiikkani mukaista, ei välttämättä ole kaikkien mielestä parasta, mitä kirjoitan. Siksikin on hyvä kokeilla vähän kaikenlaista, kokeilla mistä löytäisi mutusteltavia runomurusia.

A Beastly Comedy Canto 1.11

  • Post author:

The canto is about action, but also about the hunger of the pilgrim as well as the snails and slugs, hunger for solace, for eternity, or just greed. Dante gets to defend the pilgrim and gets frustrated in the process, having perhaps forgotten what it’s like to have mortal desires.

Dante is expressing his disgust at lawyers just because they defended people who had committed heinous crimes, yet he admits his views are imperfect. There is some bitterness in his voice, having seen these scenes over and over again. Comparing lawyers to thieves is a bit of a clichéd idea, but that is precisely why I deemed it a good topic to explore how morals change. Even clichés can be broken down. In the discussion we again see a clash between the medieval and more modern views, yet it’s not exactly a conflict.

The point is not that lawyers would be evil. Rather, Dante feels the urge to judge the snails, yet he too sees that this cycle of destruction, hunger, greed and suffering, is pointless. If there was once a reason for the punishments the pair sees, they’ve largely been forgotten. All that remains is Dante’s memory and the vague guilt the victims themselves might feel. Now there’s just hunger. Does it really matter what these creatures were like in their human forms?

Dante and the pilgrim find they have a lot in common too, as many questions are the same through the centuries. From this process of comparison and contrast, the willingness to understand each other and find common ground, some kind of friendship is forming that transcends the protector/ward relationship they’ve had.

In the end Dante does hold on to his judgment, his bitterness, but admits that his fury is not a measure of truth. In the medieval world moral absolutes were more easily conceived than today, but it is still very human to think in terms of absolutes when you feel the outrage, and to place judgment as if the strength of your feeling was a measure of how right you are.

Suloiset kiertoradat

  • Post author:

Kun vieras ei vastaa, ei ystävä,
harjukin on hiljaa,
mutta kuule: kivet kihisevät,
metsä ympärillä on verkkaista vastausta,
ikuisesti vaitonaista,
ja avaruus, sanattomat välit,
kiitos suloiset, pyhät kiertoradat,
kun pimeässä tähdet ihmettelevät,
hihittävät ilmakehän liikkeessä,
katsomme toisiamme:
kysymys vai vastaus?

Holes

  • Post author:

In his head it was always autumn. His legs were tired from walking through the fields looking for beautiful images he could hang on his wall. He did not need a camera. He was sure that the right landscape would automatically fill the empty space between the window and the cupboard.

Perhaps right outside the window love was spreading its wings, waiting for breadcrumbs to fall from the sky, but when he looked out he merely kept cursing the bird droppings on his window sill.

At night he was eagerly waiting for the sound of the rain, it sounded like a mistress gently trying to get in. Happily he lay there wondering if he would let anyone in if it came to it, but of course it never did.

When he saw the moon he thought about whether it was a hole in the sky or if the sky itself was a hole. He was certain it was the latter, after all space is almost empty, it is a probability, a distance between fugitives. But if it is like that, everything is really a hole, or many holes, and existence is an anomaly.

Some days he certainly felt like nothing really existed, but that was only when he looked into his flat from outside and could not see himself sitting in the armchair as expected. Maybe he would have felt sorry for the lonely man in an old cardigan. But since he was not there, he must have escaped into the crispy morning, lucky man.

He touched the glass and tapped cautiously, resisting the urge to flee the scene. He did this every morning, but no-one ever came, except the police turned up once. He had some trouble convincing them he really lived there. When he explained that he was only trying to see himself, the policemen looked at each other and walked away. They were full of holes too, in fact the whole world was a big Emmental cheese.

Words floated around him like planets or plankton. In his own way he must have been happy, perhaps even happier than most. Now nobody sees him anymore in or outside his house. The holes have finally taken over.

Uskonnosta

  • Post author:

En ole kirjoittanut uskonnosta pitkään aikaan. Aiemmin aiheessa kiinnosti se, kuinka ihmiset muodostavat mielikuvaa jumalasta, joka on määrittelemätön, ja kuinka tuo määrittelemättömyys on samanlaista kuin monet abstraktiot kuten rakkaus tai vapaus.

Nyt pohdin sitä, kuinka uskontoa käytetään ja kuinka jumalankuvia luodaan jostain halusta tai pelosta käsin. Ehkä kyse on sittenkin vielä määrittelemättömyydestä, mutta tällä kertaa huomioni kiinnittyy siihen, miten se aina täytetään jollakin, usein hyvinkin maallisilla haluilla, joihin vain liimataan päälle pyhyyden ja hyvyyden sädekehä.

Isäni konservatoriossa on monta huonetta.
Opiskelijat saavat yksilöllistä opetusta sekä osallistuvat ryhmätunneille.
Harpuin ja helistimin he ylistävät.

Isäni olympiakylässä on monta huonetta.
Ilmaisia kondomeja saatavilla majoitustilojen sisäänkäynnin luona.
He hyppäävät korkeammalle Herran kunniaksi.

Isäni parakeissa on monta huonetta.
Pyhät aseet tarkastetaan kolmesti päivässä.
Päivystäjä tarkistaa iltavapaalla olevien määrän vahvuuslaskentaa varten.

Isäni sydämessä on monta huonetta.
Eteiset ja kammiot tuottavat elämää.
Veri sykähtää säännöllisesti eteenpäin.

Isäni talo,
meidän isä, isä meidän,
jolla on isompi palkka, isompi mulkku,
edustustili ja paikka kaupunginvaltuustossa,
vahvempi kuin teidän isä,
vaikka kumpaakaan ei edes olisi.

He yrittävät rakentaa suurempaa kuolemaa
kuin katedraalia sortumaan aamunkoitteessa.
Kun valo viimein lävistää lasimaalaukset,
värit liikkuvat joka suuntaan kivilattialla
vain peittyäkseen tomuun ja siruihin,
mutta aamu tuli jo,
valo on ollut täällä koko päivän,
nyt ei ole pimeää jolta pitäisi pelastua,
ja me hengitämme kaiken aikaa värejä,
kun kosketamme ja ajattelemme sitä,
tässä sinä olet,
tässä! sinä!

Jacques Brel – La Fanette

  • Post author:

A wistful story of an outsider, La Fanette sounds like an early attempt at what Brel did more dramatically with Ces gens-là. There is a similar rhythm, an unreliable narrator and the theme of not being accepted. Other details may be different, but Brel was very good with these kind of songs that explore rejection and hopelessness when you want to belong somewhere, cling to hope of love, only to be disappointed again.

The July beach initially is a place of hope, its emptiness a world of possibilities, the warmth and the lull of the sea bringing comfort. And the beloved is compared to nature in a Brelian fashion, this time she’s as beautiful as a pearl of water. I’m reminded of two things: in Ces gens-là Frida is beautiful as the sun, and in Ne me quitte pas the narrator is ready to offer his lover pearls made from rain that falls where it never rains. These simple images are very powerful. A pearl of water can either be rain or tears, or in this case also seawater. I especially like the double comparison. Drops of water are like pearls, which are something else, something desired, eternal, a symbol of affection and devotion.

He is holding her hand, so there is at some degree of mutuality in affection, although it’s not certain what kind of gesture it is for her.

How often do we cling to these metaphors and comparisons, only to find out that all the beauty of affection was based on an illusion in the first place? There was only hope, and hope was everything, and hope was beauty. Maybe it is all we have, and at times it is enough. But the very moment it is revealed to be just fantasy, the whole world crumbles and nothing is beautiful anymore. That is the danger of placing your dreams in emptiness. What happens when the projection of your desire has no more canvas? There is nothing, just the beach, the cold streets, and the sea that sings forever. We still return to our dreams and disappointments, even when it’s just waves washing the shores.

Alongside the sadness there’s a sinister mood. We don’t know what truly happened except that Fanette found someone else and they went away, swam far from the narrator. They haven’t been seen since, and then he suddenly asserts: let’s talk about something else. This little injection suggests that either he’s too emotional or that there’s something more to the story of lovers who swam too far, and Fanette’s voice that he still keeps hearing when the sea is still. Since Brel did this in other songs too, I think it’s intentional, ambiguity that could turn the song upside down if we think that the narrator had something to do with the disappearance. And that’s what’s wonderful about Brel’s style of lyricism, he can suggest two entirely different stories built from simple elements.