Miljardit ratsastajat

Kuitenkin yön tyhjyydessä
miljardit ratsastajat leikkaavat reittejä
halki hiljaa huojuvien ketojen.
Kaviot eivät päästä ääntä,
heinät viiltävät nilkkoja.
Huokaus rävähtää pilviin, myrskyää,
mutta katot pysyvät paikallaan.
Unelmat supistelevat kuiden lailla.
Aamulla kukaan ei muista ketoja,
monet heräävät haavoja pohkeissaan,
ajattelevat sen normaaliksi
kuten sileäihoiset, joiden päässä kopisee
koko ajan,
koko koko ajan.


Runous on aina tasapainottelua tuoreiden kielikuvien ja ymmärrettävyyden välillä. Mitä ymmärrettävämmäksi tekstin tekee, sitä suurempi potentiaalinen yleisö sillä on, mutta samalla etäännytään siitä mikä on runouden ytimessä, kielellinen kokeilu ja arkihavainnon ylittäminen.

Kokeilu ei välttämättä tarkoita erikoisuudentavoittelua, kieliopin hajottamista tai uusien sanojen muodostamista. Suomen kielessä kun on harvinaisen helppo muodostaa uusia sanoja ja runollisia käsitteitä, sen kuin tekee kahdesta toiseen liittymättömästä asiasta yhdyssanan. Kahvimonitori. Silmäjäätikkö. Mäntyparahdus. Sitten vain keksii kontekstin, jossa se kuulostaa järkevältä. Aina edes kontekstia ei kirjoiteta selväksi.

Haikut ovat hyvä esimerkki siitä, miten samoja elementtejä voi pyöritellä moneen kertaan, etsiä aina uusia näkökulmia. On runoutta, joka on kokeilevaa avantgardistisella tavalla kuin musiikki, joka hyppää tavallisten sävelasteikkojen tai -korkeuksien ulkopuolelle. Ja sitten on runoutta, joka on kuin bluesia: kokeiluja sen suhteen, mitä kaikkea uutta voi saada irti tutun sointukaavan ja asteikon käytöstä.

Ehkä runouteen kuuluu jonkinlainen unenomaisuus. En silti halua väheksyä runoutta, jota moititaan siitä, että se on vain riveille pätkittyä proosaa. Sillä on paikkansa ja se voi olla virkistävää kaikenlaisten kokeilujen jälkeen. Joskus huomaan itsekin kirjoittavani siten, jolloin voi olla hyvä kysyä, toimisiko teksti paremmin toisessa genressä. Ei välttämättä.

Nuorempana minulla oli selkeämpi käsitys siitä, mitä hyvä runous on. Mitä enemmän luen, sitä paremmin tajuan miten subjektiivinen käsite hyvyys on. Hyvään runoon kuitenkin usein sisältyy jokin oivallus. Joskus pelkkä kysymys on oivallus, kysymys joka nousee jonkin käsitteellisen aukon havaitsemisesta. Mikä on tuo kuilu minän ja sanan välillä, ihmisen ja avaruuden, havainnon ja ymmärryksen? Oivallus ei siis usein ole viisaita sanoja, runoudessa sellaiseen pyrkiminen voi tuottaa tekstiä, joka kuulostaa lähinnä viisastelulta tai liialliselta selittämiseltä:

Tapaaminen kahvilassa. Silmäjäätikkö.
Poliitikko puhuu perusturvallisuudesta. Silmäjäätikkö.
Yleisö, sen tammikuinen hehku.
Vuorelta vyöryy talvi kohti laaksoa.
Kun ymmärrämme kaiken, se ei ole mitään.
Kun emme ymmärrä mitään, se on kaikki.

Keksin esimerkin nyt äkkiseltään. En lähtisi sanomaan huonoksikaan tällaista tyyliä, mutta se ei ole sitä, mitä haluan kirjoittaa. Omasta estetiikastani käsin tässä on tasapaino jotenkin vinksallaan, ikään kuin runoilija yrittäisi vetää rekeä kolmeen eri suuntaan samalla vältellen itsensä paljastamista. Kiinnostavuus tulee mielestäni kuitenkin pistemäisestä näkökulmasta, joka tietysti voi liikkua, joskus vähän hyppiäkin paikasta toiseen.

Pistemäisyys ei välttämättä ole keskeislyyrisyyttä. Ratsastajarunossa ei ole yhtä havaitsijaa, mutta siinä on yhtenäinen lähestymistapa maailmaan. Voi sen jollain tapaa silmäjäätikkörunostakin löytää, mutta runon ottama tila on huomattavasti hajanaisempi. Olen kuitenkin oppinut, että eri ihmiset arvostavat hyvin eri asioita. Se mikä on oman estetiikkani mukaista, ei välttämättä ole kaikkien mielestä parasta, mitä kirjoitan. Siksikin on hyvä kokeilla vähän kaikenlaista, kokeilla mistä löytäisi mutusteltavia runomurusia.