Kyyneleet ovat vielä kuumia,
kuulen sihinän. Odotan niiden höyrystyvän,
kostean ilmamassan kohoavan pilviksi,
jotka satavat tai pöllyävät avaruuteen,
tähtisumut, galaksit, kaikki mitä en näe,
yhtä usvaa ja tuskaa
ja vanhemmat huutavat, haukkuvat märsymakkaraksi,
en enää muista mitä tein,
mutta kyyneliin olen syyllinen, ääneen,
nielen sen kaiken,
galaksit kiertyvät itsensä ympäri,
musta aukko keskellä,
pimeys.
Kävelen sateessa.
Ihminen on enimmäkseen vettä
eli sadetta myöskin, jos tahdon uskoa
tihkutanssiin ilmassa, ropinaan katoilla,
laajenevia pisteitä lammissa, lätäköissä,
pilviriemu taivastanhu mullan syleily
kasvin olemassaoloilo.
En ole meri, en kyyneliä, en enää.
Jos pitää olla muuta kuin sadetta,
niin kurkku,
vaikka sitten suolainen.
Puhun kvartsista, lakanoista,
pienistä ja suurista pisaroista,
mutta kun avaan silmät,
kaikki mitä näen
on valoa.