Monthly Archives: November 2021

Halauksen jälkeen

  • Post author:

Halauksen jälkeen käsi tarttuu toiseen
kevyesti kuin tilhi lehahtaisi oksaltaan
nousten korkeammalle, pilveksi muuttuen
sataakseen kirkkaina hiutaleina olkapäillemme
aivan kuin koko maisema olisi pyhitetty.
Kuuletko sinäkin siipien musiikin,
kun katson sinua silmiin?
Seisomme hiljaa. Hymyilet.
Avaruus laulaa. Sillä on meidän äänemme,
tähtien valo meissä, ympärillämme
kun suljemme silmämme, avaudumme.

Alun perin ajattelin tämän runon osaksi kokonaisuutta Sormet, sulat kuvaukseksi suhteen alkuvaiheista. En nyt muista, miksi poistin sen. Todennäköisiä syitä, miksi jokin runo ei sovi kokoelmaan:

  1. Olen sanonut saman asian tai käyttänyt samoja kuvia toisessa runossa paremmin
  2. Jälkikäteen runo tuntuu maalailevuudessa tai arkisuudessa liian naiivilta.

Toisen hylkäysperusteen kanssa pitää olla varovainen. Jokainen runo on aina jonkun mielestä naiivi ja yhdentekevä. Kun itse on elänyt vähän eteenpäin ja alkanut ajatella asioita toisin, menneet tekstit helposti tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, vaikka ne eivät sellaisia toisille ihmisille olisi. Ja toisaalta tunteen paloa ja herkkyyttä kuvaava teksti saattaa aina vaikuttaa naiivilta ihmisestä, joka ei tunnetta sillä hetkellä koe tai edes muista.

Riski on mielestäni silti otettava. Monien runoilijoiden estetiikkaan kuuluu äärimmäinen pyrkimys minimalismiin ja yksinkertaisiin kuviin. Tyyli suojaa kritiikiltä, joka voisi väittää tekstiä ylitunteelliseksi, harrastelijamaiseksi, lapselliseksi tai kliseiseksi. Silloin kuitenkin vaarana on, että runo jättää liian paljon sen varaan, että lukija tunnistaa tunnetilanteen yksittäisen kuvan perusteella, ja kaikille muille teksti jää tyhjäksi tai korkeintaan tiu’uksi, joka kilahtaa kerran pimeydessä.

Kiinnostavaa runoutta ei synny, jos ei koskaan ota riskiä siitä, että joku pitää sitä yhdentekevänä. Teksti pitää elää, siihen pitää heittäytyä kuin lapsi hyppää laiturilta järveen innoissaan vielä kymmenennelläkin kerralla. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että runon on oltava omakohtainen. Teksti muodostaa oman totuutensa kirjoitushetkellä, ja silloin kirjoittajakin voi siihen samaistua. Onko sillä jokin pohja arkitodellisuudessa, on nähdäkseni vähämerkityksellistä.

Toivoen huojentuvani

  • Post author:

Toivoen huojentuvani
huojun laivasta kirkkauteen,
kysyn papilta alttaritaulusta.
Miksi heillä on siivet?
“He ovat enkeleitä.”
Miksi tuon miehen pää säteilee?
“Hän on Jeesus. Hän on pyhä.”
Ymmärrän, sanon.
Istun, ja kuin lapsi, joka keksii uusia sanoja
nähdessään polilekkien loistavan
ja miljoona kilkamusta taivaalla,
alan kirjoittaa sinusta,
pyhistä hetkistä, pyhistä hartioista,
olemassaolosi valaistessa minua,
kuiskivista siivistäsi,
kuinka kauniisti lepatat tuulessa
kuin yksinäinen lehti tai voitonviiri,
ja minä tulen olemaan autuas päivieni loppuun
silmiesi heijastuksessa, jos hyväksyt minut.
Näytän paperia papille.
“Ei se näin mene.
On totta, että Jumala on kaikessa kauniissa,
mutta sinä et ihmisenä voi määritellä, mikä on pyhää.”
En enää ymmärrä.
Olinko väkivaltainen yrittäessäni määritellä sinua
tai ainakin ylpeä kuvitellessani sanojeni merkitsevän jotain?
Sanat loppuvat.
Jumala ei tule sen todellisemmaksi,
mutta runous murenee.
Hyvä on, pyhyttä ei ole, tai jos onkin,
se on muiden omima asia, johon meillä ei ole oikeutta,
vaikka ei ehkä heilläkään.
Tarkoitin vain, että minulla on hyvä olla,
jos olet vierelläni. Joko mielikuvitukseni
on liian hyvä tai liian huono kuvitellakseni pyhempää.
Poistuessani heitän loput sanat tuuleen.
Katso, ne lentävät kuin kyyhkyset halki aution maan:
solma, mandilo, veilokka.
Ja kun kiihkeät, käsittämättömät siivet
läpättävät iltataivasta vasten,
pyydän vain, että uskot minuun.
Tässä pimeydessä rakastan sinua.

Uskonto on kiehtova aihe, vaikka en pidä itseäni uskonnollisena, jos ei lasketa sitä, että olen epäileväinen aksioomien olemassaoloa kohtaan ja täten nähdäkseni tiedon perustana on aina uskomuksia esimerkiksi aistien luotettavuudesta tai logiikan universaaliudesta. Tässä, kuten yleensäkin uskontoa käsittelevissä runoissani, tekstin sinä ei ole lukittu tiettyyn tulkintaan, jolloin lukijan oma maailmankuva ohjaa sitä, kenestä arvellaan olevan kyse.

Konsultti puhuu

  • Post author:

Konsultti puhuu luovasta hulluudesta,
istun kuin murrettu leipä auringossa,
murusiani lentää ympäri konferenssihuonetta,
sylki roiskuu, pimeys roiskuu kahvikuppeihin,
pedot kirkuvat pehmeissä tuoleissaan,
viidakko kasvaa sormistani,
epäluulon liaanit levittäytyvät pöydälle,
tarttuvat osallistujia kurkusta,
puristavat, puristavat,
kasvot räjähtävät, halkeavat kuin piñatat,
käsi puristaa pöydänreunaa
varmistuakseen sen todellisuudesta,
tai itsensä,
lasi särkyy, kuuluu huuto:
“viillä mua”,
loisteputki räpsyy ennen kuin sammuu.
Lämpimästi tervetuloa pimeyteen.
Tervetuloa innovoimaan.

Kommentti. Aivotutkimuksessa on havaittu, että yhteys luovuuden ja tietynlaisten mielenterveysongelmien välillä ei ole täysin satunnainen. Esimerkkinä tästä on luovuuteen olennaisesti liittyvä assosiointi sekä skitsofrenia, ja ilmeisesti ei ole tavatonta, että skitsofreniaan sairastuneen perheessä on tavallista luovempia sisaruksia. Myös kaksisuuntaisen mielialahäiriön maniavaiheessa, mikäli se ei ole vakava, luovuutta voi esiintyä.

Kuitenkin se, mitä ajatellaan luovuudeksi, vaatii myös ajatusten ja assosiaatioiden hallintaa, ja mielenterveysongelmat ovat yleensä sellaisia, että ajatuksia, tunteita ja assosiaatioita on paremminkin vaikea hallita. Poikkeukselliseen lopputulokseen tarvitaan myös analyyttisyyttä, tietoisuutta muista oman alan saavutuksista sekä, esimerkiksi kirjallisuudessa, käsitys tehokeinoista, joilla tietty vaikutus saadaan aikaan. Joskus tämä käsitys voi olla intuitiivinen, mutta vaatii joka tapauksessa ympärilleen sellaista ajatustilaa, että syvällä ongelmissaan oleva ei sitä löydä.

Konsulttipuhetta hulluuden ja luovuuden liitosta voi siis vastustaa sillä perusteella, että vaikka tietyntyyppiset ongelmat voivat lisätä luovuutta, suurin osa niistä enemmänkin lamauttaa ajattelua. Enemmän kuitenkin vastustan ajatusta siksi, että luovasta hulluudesta puhuminen trivialisoi mielenterveysongelmat muuttaessaan hulluuden markkinoitavaksi voimavaraksi. Useammin asialla tarkoitetaan jotain aivan muuta: avoimuutta kokemuksille ja ihmisille, odottamattomia ongelmanratkaisutaitoja, jossain määrin myös sitä assosiointia.

Hulluudesta puhumisella on konsulttikielessä tietysti jokin tarkoitus. Luultavasti sana herättää tunteita ja on aluksi säpsäyttänyt kuulijoita hereille, herättäen mielikuvia jostain kiehtovasta ja vähän vaarallisestakin, joka toisi yrityskulttuuriin mukaan jotain kaavojen ulkopuolista. Samalla kuitenkin sivuutetaan todellisiin ongelmiin liittyvä kärsimys samaan tapaan kuin silloin, kun arkikielessä puhutaan metsän tai laulun raiskaamisesta. Nykyään koko sanapari “luova hulluus” on jo niin kliseinen, että edes sitä säpsähdystä ei enää tule.

Under the bell

  • Post author:

I cannot remember exactly when I decided to live under the bell.

It is dark here but the absence of light encourages me to seek images of my own instead of those of others. It is also very comforting. I burn candles in the evenings even though fresh air should be more valuable. When I blow them out I see my beloved in the traces of light left in my eyes.

Sometimes I light the candles and blow them out several times in a row.

At night I listen to symphonies and look at the stars that my mind has created inside the bell. She is among them too, wearing a blue top and black jeans. Her smile is very soft, like a cucumber, and she gets little dimples on her cheeks.

My family does not know I live here now. They would not understand, they would say that the silence has driven me mad. The walls of my home are made of iron and when I bang my fists against the bell I hear a hollow sound that resonates with my soul. Or maybe no sound is actually produced and all I hear is the echoes of my mind. It is sometimes difficult to tell what is real here.

I can feel that the grass has withered and when I have flowers delivered they never thrive for long in the darkness. It does not matter, I broke my vase anyway.

There is a railway track not far from here but there are no stations nearby. However, people who have not told the conductor where they wish to alight are often dropped here. They really should make up their minds before boarding the train, it is not like there are many spare bells lying around.

I have drawn dozens of pictures of my beloved but they all disappear when exposed to light, perhaps they are a bit shy like me. It really is a wonderful world, often I wish that we all could live under a bell, although not necessarily the same one.

Then again, maybe there already is a much bigger bell outside mine, one that includes all the other people, the elephants and the cucumbers. From there she is smiling to me, her lips like petals, her eyes like an afternoon shower.

She must have her own bell somewhere. Do you think that if I strike my bell hard enough she will hear, that her bell will resonate? But I am scared of breaking my bell. Where would I live if not here?

Comment: a somewhat disturbing image of isolation, detachment, and the inability to connect with people. In A Beastly Comedy Canto 1.23 I used a similar image as a form of punishment for revolutionary leaders become tyrants. The time between writing the two passages was probably around 5 years. Looking at them now, maybe this complements the canto, as here the perspective is from the inside, telling something about the psychological condition, and raising the question whether all people are similar. Personally I have no answer. This is not how I experience the world, and yet the metaphor is recognizable as a feeling of loneliness so deep it seems to be a deep human condition.

At most I can say that people have a tendency to see other people’s minds as similar to their own, so if you feel detached and isolated under a bell, you might think that others are the same, doubly beyond reach, even if there’s no evidence for it, just your own story of who you are and the assumption that if you can’t help yourself, no-one else is capable of reaching out either.

Napoleon XIV – Let’s Cuddle Up in My Security Blanket

  • Post author:

Napoleon XIV is really only known for his 1966 novelty hit They’re Coming to Take Me Away, Ha-Haaa! An album with the same name followed, filled with songs about mental health issues. The style of the songs is quirky, which makes them somewhat humorous despite the serious topics. The approach is unusual. I remember hearing the hit song as a child and thought it was funny, but as an adult who knows about the suffering people go through, it is difficult to hear the comedic aspect; the artificial strangeness becomes reminiscent of how someone with deep-seated issues sounds unusual when they try to put on a happy face. It is not the same, of course, when done for comic effect, but an adult recognizes that the issues are real, and it’s hard to laugh knowing it.

Let’s Cuddle Up in My Security Blanket is one of the songs that sounds almost normal. It is a plead to stay together even for a moment, hiding from the world. The song is fascinating because if the presence of a security blanket wasn’t mentioned, this could be an ordinary love song. A baby may need a comfort object to fall asleep, but an adult singing about it reveals neuroticism and an obsession. And yet despite the security blanket the song is all about the longing to be loved, to feel safe in a world that seems hostile.

Thus the security blanket in the song sticks out like a sore thumb. It is the only strange aspect of the lyric, and yet it changes the meaning completely. Since the addition of only one element can make the song appear to be about insecurity and obsession, what does that tell about how we perceive love in general? Especially in the early stages of a relationship the feeling may be exactly the same, only the blanket under which the lovers cuddle up is not thought of as a comfort object. Instead, the lovers treat each other as comfort objects, while still wrapped up in a blanket.

There’s also this feeling of camaraderie: “Why should we care if others conform?”. It is mostly an illusion. Just like everyone is from their own viewpoint basically a good person, or at least sees their actions justified, and evil is always somewhere else, conformity is mostly seen to exist outside of ourselves. We are merely individuals forming a secret society of two lovers. We are different, therefore we must be together. Just like every other couple that exists.

This instability in the lyrics is what raises it above ordinary love songs. You’re forced to wonder where the line is drawn between healthy and unhealthy behaviour, since anyone can recognize the yearning for safety, and the presence of the blanket seems like such a small thing compared to that very human need of intimacy and love.

The song itself doesn’t necessarily imply that it’s about romantic love. When I had a cat and she’d meow for some mysterious reason, I sometimes sang to her the opening line “What’s wrong my pet, you seem so upset, tell me what’s bothering you”. And it does fit the song to think of the “pet” label to be literal. The song is about such a basic need that it goes beyond romantic love. It is also love for pets, or love in parenthood.

Yet it is mostly in the context of a new relationship that adults are allowed to indulge in such primal longing. And why state “are allowed” in the passive? Because there usually isn’t anyone saying that it is not allowed, only ourselves, after having grown into a conception of what adults must not do, not feel. And the question the song poses about whether one should conform could be just about that: the beginning of a relationship is a moment when one can see through the need to be an adult. Conformity may simply be the ideas we grow into when trying to define ourselves as adults by ignoring some longing or a need. And in that sense it is indeed significant to ask why we should care about what other people think about our adulthood. Let’s just be safe, snuggle up so cozy and warm. Whether a blanket is deemed necessary or not.

Maa kiertää tähteään

  • Post author:

Maa kiertää tähteään, tähti galaksiaan
kuin huomaamatta, lehti puhkeaa esiin,
hengittää hetken, irtoaa oksastaan,
kohoaa, laskeutuu tuulen mukana,
tarttuu raitiovaunun kylkeen,
sisällä ihminen istuu
kyljet ja housut jäykkänä,
haistaa kahvin pöllähdyksen läheltä,
kasvot ponnistautuvat hymyyn
ja odotukseen iltaa kohti,
kun ikkunasta näkyy ilmeinen
maan kierto itsensä ympäri
ja lakanoiden lämmössä
tuntuu toinen iho,
hämmästys, kiihkeimpänä hetkenä
olemme aivan paikallamme,
vain käsi liikkuu, lantio
ja miljardit tähdet
ympäri tunnetun universumin.

Viljan hitaus, aallon sileys

  • Post author:

Viljan hitaus, aallon sileys,
sormissani kuutamon kehrä
ajattelen huulillani sinua,
muodostan lauseita ihollani.
Asetamme unemme vastakkain,
lämpiminä ne alkavat sulautua,
ja vaikka elokuumme on lopuillaan,
tiedämme tunnistavamme toistemme muodot
lehtikasan alta, lumisateen takaa,
näemme vain sen, mitä emme näe.

Painting a kiss

  • Post author:

One day she wants to paint a picture of happiness, but right now it seems impossible, like painting a perfect circle.

Or perhaps that would indeed be the image she is looking for.

Once she tried to paint her lover’s kiss. She tried using all the colours she had and turn the image into a kaleidoscope. The painting should have been transparent really, for there was no way to portray both the chaos and the peace inside.

She disappeared into the kiss and found herself in an empty room where her footsteps echoed eerily. The sky was singing outside but she did not care for its melodies. They had nothing to offer except temporary escapes, and she did not want to leave.

Yet, she began to despair because the house was made of canvases that could be torn all too easily. She realised that it was not the room where the echo was, it was the whole world. It felt like opening her eyes would be a crime, it would return the illusion that the ordinary world is real. The world inside the kiss had everything that she had craved for, but that was the very thing making her anxious. It was too much.

She walked outside and saw that God had fallen into the sea and was now drowning, but she did not go and help because she was distracted by beautiful horses. So that is what she finally painted after experimenting with chaos and with canvases painted entirely ultramarine or burnt umber.

When her lover saw the horses he said ‘I thought you were going to paint a kissing couple,’ and she said ‘I did,’ but by then it was too late. He would never understand, and she realised that he had never been in that world of beauty, he merely opened a gate through which he was unable to pass.

Maybe if such beauty, the inexplicable charm of horses, could emerge from within her onto the canvas, there would also be a way to describe happiness. But she would need someone’s help again, these gates are all rusty.

This lover did not have the strength nor the patience to look for the gate. He shrivelled before her eyes, emptied of all he had to offer. He did not have an image of happiness within him, they could not search for it together.

Nevertheless, it was a really nice kiss.