Halauksen jälkeen käsi tarttuu toiseen
kevyesti kuin tilhi lehahtaisi oksaltaan
nousten korkeammalle, pilveksi muuttuen
sataakseen kirkkaina hiutaleina olkapäillemme
aivan kuin koko maisema olisi pyhitetty.
Kuuletko sinäkin siipien musiikin,
kun katson sinua silmiin?
Seisomme hiljaa. Hymyilet.
Avaruus laulaa. Sillä on meidän äänemme,
tähtien valo meissä, ympärillämme
kun suljemme silmämme, avaudumme.
Alun perin ajattelin tämän runon osaksi kokonaisuutta Sormet, sulat kuvaukseksi suhteen alkuvaiheista. En nyt muista, miksi poistin sen. Todennäköisiä syitä, miksi jokin runo ei sovi kokoelmaan:
- Olen sanonut saman asian tai käyttänyt samoja kuvia toisessa runossa paremmin
- Jälkikäteen runo tuntuu maalailevuudessa tai arkisuudessa liian naiivilta.
Toisen hylkäysperusteen kanssa pitää olla varovainen. Jokainen runo on aina jonkun mielestä naiivi ja yhdentekevä. Kun itse on elänyt vähän eteenpäin ja alkanut ajatella asioita toisin, menneet tekstit helposti tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, vaikka ne eivät sellaisia toisille ihmisille olisi. Ja toisaalta tunteen paloa ja herkkyyttä kuvaava teksti saattaa aina vaikuttaa naiivilta ihmisestä, joka ei tunnetta sillä hetkellä koe tai edes muista.
Riski on mielestäni silti otettava. Monien runoilijoiden estetiikkaan kuuluu äärimmäinen pyrkimys minimalismiin ja yksinkertaisiin kuviin. Tyyli suojaa kritiikiltä, joka voisi väittää tekstiä ylitunteelliseksi, harrastelijamaiseksi, lapselliseksi tai kliseiseksi. Silloin kuitenkin vaarana on, että runo jättää liian paljon sen varaan, että lukija tunnistaa tunnetilanteen yksittäisen kuvan perusteella, ja kaikille muille teksti jää tyhjäksi tai korkeintaan tiu’uksi, joka kilahtaa kerran pimeydessä.
Kiinnostavaa runoutta ei synny, jos ei koskaan ota riskiä siitä, että joku pitää sitä yhdentekevänä. Teksti pitää elää, siihen pitää heittäytyä kuin lapsi hyppää laiturilta järveen innoissaan vielä kymmenennelläkin kerralla. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että runon on oltava omakohtainen. Teksti muodostaa oman totuutensa kirjoitushetkellä, ja silloin kirjoittajakin voi siihen samaistua. Onko sillä jokin pohja arkitodellisuudessa, on nähdäkseni vähämerkityksellistä.