Aamusta unelmoidessa
ehtii tulla ilta, yö,
aamu, uudelleen ilta,
tähdet kiertävät ympärilläni,
oikeasti minä pyörin paikallani,
maa, kaikki sen tuulet,
yritän huutaa avaruuteen:
missä aamu?
Mitään ei kuulu,
ruskeat lehdet ovat kuurassa,
kaikki on vaaleaa,
hädissäni huudan:
ilta! taas tulee ilta!
Hän kertoo: ilta illan jälkeen televisio,
sarjassa on niin hyvä juoni.
En sano mitään. Neuvoja ei kaivata.
Kävelen kotiin,
sammutamme valot,
katson kylkesi pehmeyttä kuunvalossa,
puhumme yöhön tuoksuja,
odotamme elokuun nuotioita,
miten paljaat reidet kiiltävät,
kun kylki kyljessä
istumme ilman hyvää juonta.
Kun olet poissa kotoa,
olohuoneen persialaismatto nököttää pimeässä
vailla merkitystä,
vailla kauneutta.
Saapuessasi takaisin
väännät katkaisijaa aivoissasi,
oletat valon syttyvän tälläkin kerralla,
jotta näkisit kaiken keräämäsi,
uskoisit vielä hetken,
ettei kaikki ole yötä ja unohdusta.
Toisen runon viimeinen säe on olennaisin: pääaihe ei välttämättä ole televisiottomuus vaan elämä ilman narratiivia. Tuon runon ironia on siinä, että asia esitetään tarinamaisesti. On helppo sanoa, että ilman narratiiveja voisi olla vapaampi olo, mutta vaikea niistä on irtikään päästä. Vapauskin on aina omanlaisensa tarina. Ehkä silti elämä tuntuu merkityksellisemmältä, kun etsii omaa kertomustaan eikä vain katsele toisten keksimiä juttuja. Toisaalta jos elämästään tekee tarinan, joka täyttää jotkin “hyvän” kriteerit, onko se silloin kuitenkaan parempi kuin sellainen elämä, jossa hyvyyttä ja juonta ei ole määritelty?