Kun kosketus muuttuu jumalaksi
ja kasteeksi rinnoilla, pienet kyyhkyset
vilistävät iholla, siivet viistävät kylkeä,
maasta nousee viiltävä tuoksu,
joka täyttää avaruuden,
tyhjiötä ei enää ole, syleilyn välissä
yhteinen iho, etsimme ääriviivoja,
rannat katoavat, pilvet,
vain meri velloo, aallot toisiaan vasten,
älä kysy näenkö sinua pimeässä,
kuka näkisi, aalto, sinä itse, tämyys,
linnut valkeat yötaivaalla?
Samoja kuvia ja teemoja olen pyöritellyt ennenkin. Ja varmasti monet muut, kyllähän merta ja lintuja runoissa riittää. Mutta nyt pitkän tauon jälkeen tuntuu lohdulliselta palata näihin asioihin, tähän tyyliin, kirjoittaa vain itselleni välittämättä siitä, toistanko jotain, onko tekstissä kliseitä. Runo on vähän kuin jatko tälle: