Monthly Archives: September 2022

Kaupunki ja meri

  • Post author:

Tahtojen liikettä,
valonsäikeitä kaupungin yllä.
Vierekkäisissä betoniluolissa unelmat
planeetoista, rakkaista.
Seinän takana revontulia käsi kädessä.
Sisällä on niin lämmin,
että jokainen palelee.
*
Kaupungit kasvavat ihmisiin,
ihmiset kaupunkeihin,
maaseutu huohottaa,
haukotus leviää asunnosta toiseen
sinisen ja mustan sävyissä,
pimeässä välkkyvät ikkunat,
kuin kaikkialla olisi hätätila
eikä sitä vain julisteta,
vaikka turtumus on murtumista.
*
Meren olkapäillä valkeaa vaahtoa,
joka kohahtaen muuttuu linnuksi.
Aalto läpsii verkalleen taivasta,
lokin huuto kiirii ympäri maanpiirin.
Ei se mieti miksi,
ei pohdi ihmisten tuloa, tuhoa.
Aaltoja ei lasketa, loputonta energiaa,
liikettä kohti mannerta ja pois.
Aalto etsii toista, etsii kaloja,
sinistä välähdystä, valkea syöksy.
Nälkä.

Kaneli ja timjami

  • Post author:

Tänä yönä herään uudestaan kuilun äärellä,
sen syleilyyn, kohoaviin liekkeihin,
kun terässilta natisee tuulessa;
se ei pelkää mitään.
Viidakko laulaa, hapuilee sormia pimeässä,
sinäkin laulat yönä, tulena,
tuoksut paahtuville pähkinöille,
metsä päättyy mereen,
oksat ja aallot nuolaisevat toisiaan,
maistamme pilvet suolaisina
ja tähdet, tuhannet ihokarvat sojottamassa,
käsivarsilla nälkä ja tyydytys.
En muista, en kuule maailmaa,
vaikka se on täydemmin läsnä,
punertavahiekkaiset polut kaivoille.
Tahdon mahdottoman: löytää reitin
kadotukseen ja takaisin,
palata sieltä, missä keuhkot viiltyvät
ja sormet tärisevät viimeistä kertaa;
tahdon löytää hetken, joka olisi ensimmäinen,
päällimmäinen ikuisuus ajan pakassa,
tarttua käsiisi ja huokaista avaruuden läpi,
syöksyä vaahtoavien maininkien ohi,
klustereiden, sumujen,
tahdon olla tutumpi itselleni, kun aukean,
kun huulesi heijastavat äärettömyyttä.
Juoksen ja uin sinua kohti,
mutta pysymme paikallamme;
tätä pienempää etäisyyttä ei ole,
ei kuiluja, ne täyttyvät auringosta,
kaneli ja timjami, niiden virtaus pitkin mielen kujia,
reisiesi tärähdykset, tarttuminen puiden viisauteen
lantiolla, ei lehviä peittona,
välittömyys, sadesilmät, kaste huulilla,
tunnistan kulmakarvojen muodot näkemättä,
ihosi ja intohimosi sykäykset,
pimeyden viimeiset aallot,
liekit jotka sammuttavat,
kalliot jotka kelluvat, uppoan ja
tänä yönä tiedän,
kuka sinä olet.

Solitude

  • Post author:

He left his car by the side of the road and headed across the field towards the woods. His shoes got muddy, although in the moonlight he should have been able to see where he was going.

It felt like he had just woken up after sleeping for years, that only now he was seeing everything clearly. However, it made him ignore the discomfort and the cold, he hardly noticed his surroundings. They were not important. That was his revelation, that wherever he went he did not have to mind what was going on.

It was all beautiful, but all beauty is meaningless.

He only desired friendship now because he wanted to make these moments glow with the glory of mutual understanding, but there was no one to reach out to. The fields were empty, the town lights in the distance looked like a frown, all the cities were rusted, decayed and shut down because people no longer sought anything outside what they were used to. But the woods ahead of him were dark, inviting.

He wanted to dive into the darkness to see if it concealed any secrets, any fears left to overcome. Even that seemed quite trivial. He did not have to prove himself, he simply wanted to see what remained in the unexplored area.

When he got into the woods it turned out that there was nothing more exciting than his own heartbeat. It was such a disappointment that for a few moments he felt an urge to burn something down, the car, anything, because destruction can create a momentary impression of more intense living. Real life is the opposite, it is not very dramatic and the significance of flaming moments fades over time.

But he was in love with the landscape, everything should be just as it is, even the sickening lights on the horizon. He felt sorry that he was crushing the grass under him, possibly trampling on snails without even noticing it.

This was his moment. One who is alone seems to own everything and nothing. It is horrible, but he also felt pleased with the idea that he would always be alone. The moon watched him hungrily. One of these evenings he would truly disappear, devoured by the night.

Like with last week’s story, now that I read this 11 years after writing it, I’m wishing there was more action, but then I ended up reading it many times, trying to figure out the character and what is going on. Despite its flaws the vignette still fascinates me, because it’s possible to imagine a larger story around the character. Writing a continuation would just mean explaining too much.

Yöhaikuja

  • Post author:
Puhelimen kameralla kuutamo suon yllä muuttuu Turnerin maalaukseksi.

Jos et nukkuisi,
millaisia unia
näkisit aina?
*
Nukkua yhteen
painautua korsina,
tähkät tuulessa.
*
Jalat solmussa.
Vanhaa heinää ei kisko
kukaan erilleen.
*
Kuu on heijastus.
Katsomme hiljaisuutta,
heijastamme myös.
*
Uni taivaalla
olet pilvien läpi
laaksossa nähty.
*
Vedetään verhot.
Ei ollutkaan täysikuu
valvomisen syy.
*
Uneksumaton
pilven alla uneksuu
itsensä liki.

Kurki tunnistaa
yksinäisen lammessa.
Totuus? Tottumus.
*
Viileä lehti
jää poskipäähän kiinni.
Et enää palaa.
*
Karasta kiinni
toivon viimeinen kauneus,
tanssi tuulessa.

Al Stewart – A Small Fruit Song

  • Post author:

A minor key, some hesitation, melancholy, perhaps expectation. We are different. No matter how smooth the arpeggios, how we fit together like bursts of bluesy scale runs with strummed chords, there is always something we might not understand about each other. It makes us vulnerable.

But difference is also a source of excitement. I don’t always understand you, but that means there is always more to explore, as long as we don’t take each other for granted. We can talk about our fears and desires, but there is something ineffable. The truth is that we’re hardly aware of our own motivations, sometimes realizing years later that what we thought was rational was just feelings which had been rationalized through some strange logic. So we shouldn’t take each other for granted either.

To be kissed to the core, the warm flow of feelings, bodies close, minds closer. Perhaps it’s a dream of something hardly possible: to be known like no-one else has known us, at our most bare essence. Does such an essence even exist? Perhaps if I surrender I could find it with you. Then what? Maybe the consequences don’t matter, because it’s a dream that can never be perfected, an ideal toward which we can strive together, trying to open up to each other. We may skirt around it for an eternity.

The core, the essence, the soul, it may just be a fabrication of the flow of ever-changing thoughts. When I want to open up, what is it that I am revealing? Is it just emptiness trying to take some tangible form for a moment only to fade away when the attention goes away? Whatever it may be, it is a very basic desire, perhaps a need, to strive for: affection for something we may not even know well ourselves. Whatever I am, I desire acceptance, and wish you to be the one I let close like no other orange.

*
The lyrics are simple like a nursery rhyme, but that is why apples and oranges can be taken to some pretty far-off interpretations about difference. “Orange” is the woman who was the subject of many of Stewart’s early songs. The relationship didn’t end well, so hearing the minor chords here, and the use of past tense, seems like an anticipation of the stormy end. But that’s just hindsight.

A note on the music: Stewart is not always considered a part of the late 60s folk revival scene, but the influences are clearly there. Here the fingerpicking style is reminiscent of Bert Jansch. Stewart’s songs had a more pop-oriented approach later, but in the early songs the influence of Dylan and Fairport Convention can still be heard.

Miljardit ratsastajat

  • Post author:

Kuitenkin yön tyhjyydessä
miljardit ratsastajat leikkaavat reittejä
halki hiljaa huojuvien ketojen.
Kaviot eivät päästä ääntä,
heinät viiltävät nilkkoja.
Huokaus rävähtää pilviin, myrskyää,
mutta katot pysyvät paikallaan.
Unelmat supistelevat kuiden lailla.
Aamulla kukaan ei muista ketoja,
monet heräävät haavoja pohkeissaan,
ajattelevat sen normaaliksi
kuten sileäihoiset, joiden päässä kopisee
koko ajan,
koko koko ajan.

Runous on aina tasapainottelua tuoreiden kielikuvien ja ymmärrettävyyden välillä. Mitä ymmärrettävämmäksi tekstin tekee, sitä suurempi potentiaalinen yleisö sillä on, mutta samalla etäännytään siitä mikä on runouden ytimessä, kielellinen kokeilu ja arkihavainnon ylittäminen.

Kokeilu ei välttämättä tarkoita erikoisuudentavoittelua, kieliopin hajottamista tai uusien sanojen muodostamista. Suomen kielessä kun on harvinaisen helppo muodostaa uusia sanoja ja runollisia käsitteitä, sen kuin tekee kahdesta toiseen liittymättömästä asiasta yhdyssanan. Kahvimonitori. Silmäjäätikkö. Mäntyparahdus. Sitten vain keksii kontekstin, jossa se kuulostaa järkevältä. Aina edes kontekstia ei kirjoiteta selväksi.

Haikut ovat hyvä esimerkki siitä, miten samoja elementtejä voi pyöritellä moneen kertaan, etsiä aina uusia näkökulmia. On runoutta, joka on kokeilevaa avantgardistisella tavalla kuin musiikki, joka hyppää tavallisten sävelasteikkojen tai -korkeuksien ulkopuolelle. Ja sitten on runoutta, joka on kuin bluesia: kokeiluja sen suhteen, mitä kaikkea uutta voi saada irti tutun sointukaavan ja asteikon käytöstä.

Ehkä runouteen kuuluu jonkinlainen unenomaisuus. En silti halua väheksyä runoutta, jota moititaan siitä, että se on vain riveille pätkittyä proosaa. Sillä on paikkansa ja se voi olla virkistävää kaikenlaisten kokeilujen jälkeen. Joskus huomaan itsekin kirjoittavani siten, jolloin voi olla hyvä kysyä, toimisiko teksti paremmin toisessa genressä. Ei välttämättä.

Nuorempana minulla oli selkeämpi käsitys siitä, mitä hyvä runous on. Mitä enemmän luen, sitä paremmin tajuan miten subjektiivinen käsite hyvyys on. Hyvään runoon kuitenkin usein sisältyy jokin oivallus. Joskus pelkkä kysymys on oivallus, kysymys joka nousee jonkin käsitteellisen aukon havaitsemisesta. Mikä on tuo kuilu minän ja sanan välillä, ihmisen ja avaruuden, havainnon ja ymmärryksen? Oivallus ei siis usein ole viisaita sanoja, runoudessa sellaiseen pyrkiminen voi tuottaa tekstiä, joka kuulostaa lähinnä viisastelulta tai liialliselta selittämiseltä:

Tapaaminen kahvilassa. Silmäjäätikkö.
Poliitikko puhuu perusturvallisuudesta. Silmäjäätikkö.
Yleisö, sen tammikuinen hehku.
Vuorelta vyöryy talvi kohti laaksoa.
Kun ymmärrämme kaiken, se ei ole mitään.
Kun emme ymmärrä mitään, se on kaikki.

Keksin esimerkin nyt äkkiseltään. En lähtisi sanomaan huonoksikaan tällaista tyyliä, mutta se ei ole sitä, mitä haluan kirjoittaa. Omasta estetiikastani käsin tässä on tasapaino jotenkin vinksallaan, ikään kuin runoilija yrittäisi vetää rekeä kolmeen eri suuntaan samalla vältellen itsensä paljastamista. Kiinnostavuus tulee mielestäni kuitenkin pistemäisestä näkökulmasta, joka tietysti voi liikkua, joskus vähän hyppiäkin paikasta toiseen.

Pistemäisyys ei välttämättä ole keskeislyyrisyyttä. Ratsastajarunossa ei ole yhtä havaitsijaa, mutta siinä on yhtenäinen lähestymistapa maailmaan. Voi sen jollain tapaa silmäjäätikkörunostakin löytää, mutta runon ottama tila on huomattavasti hajanaisempi. Olen kuitenkin oppinut, että eri ihmiset arvostavat hyvin eri asioita. Se mikä on oman estetiikkani mukaista, ei välttämättä ole kaikkien mielestä parasta, mitä kirjoitan. Siksikin on hyvä kokeilla vähän kaikenlaista, kokeilla mistä löytäisi mutusteltavia runomurusia.