Tänä yönä herään uudestaan kuilun äärellä,
sen syleilyyn, kohoaviin liekkeihin,
kun terässilta natisee tuulessa;
se ei pelkää mitään.
Viidakko laulaa, hapuilee sormia pimeässä,
sinäkin laulat yönä, tulena,
tuoksut paahtuville pähkinöille,
metsä päättyy mereen,
oksat ja aallot nuolaisevat toisiaan,
maistamme pilvet suolaisina
ja tähdet, tuhannet ihokarvat sojottamassa,
käsivarsilla nälkä ja tyydytys.
En muista, en kuule maailmaa,
vaikka se on täydemmin läsnä,
punertavahiekkaiset polut kaivoille.
Tahdon mahdottoman: löytää reitin
kadotukseen ja takaisin,
palata sieltä, missä keuhkot viiltyvät
ja sormet tärisevät viimeistä kertaa;
tahdon löytää hetken, joka olisi ensimmäinen,
päällimmäinen ikuisuus ajan pakassa,
tarttua käsiisi ja huokaista avaruuden läpi,
syöksyä vaahtoavien maininkien ohi,
klustereiden, sumujen,
tahdon olla tutumpi itselleni, kun aukean,
kun huulesi heijastavat äärettömyyttä.
Juoksen ja uin sinua kohti,
mutta pysymme paikallamme;
tätä pienempää etäisyyttä ei ole,
ei kuiluja, ne täyttyvät auringosta,
kaneli ja timjami, niiden virtaus pitkin mielen kujia,
reisiesi tärähdykset, tarttuminen puiden viisauteen
lantiolla, ei lehviä peittona,
välittömyys, sadesilmät, kaste huulilla,
tunnistan kulmakarvojen muodot näkemättä,
ihosi ja intohimosi sykäykset,
pimeyden viimeiset aallot,
liekit jotka sammuttavat,
kalliot jotka kelluvat, uppoan ja
tänä yönä tiedän,
kuka sinä olet.