Author: Aamo Lieko

This author has written 139 articles

Kaneli ja timjami

  • Post author:

Tänä yönä herään uudestaan kuilun äärellä,
sen syleilyyn, kohoaviin liekkeihin,
kun terässilta natisee tuulessa;
se ei pelkää mitään.
Viidakko laulaa, hapuilee sormia pimeässä,
sinäkin laulat yönä, tulena,
tuoksut paahtuville pähkinöille,
metsä päättyy mereen,
oksat ja aallot nuolaisevat toisiaan,
maistamme pilvet suolaisina
ja tähdet, tuhannet ihokarvat sojottamassa,
käsivarsilla nälkä ja tyydytys.
En muista, en kuule maailmaa,
vaikka se on täydemmin läsnä,
punertavahiekkaiset polut kaivoille.
Tahdon mahdottoman: löytää reitin
kadotukseen ja takaisin,
palata sieltä, missä keuhkot viiltyvät
ja sormet tärisevät viimeistä kertaa;
tahdon löytää hetken, joka olisi ensimmäinen,
päällimmäinen ikuisuus ajan pakassa,
tarttua käsiisi ja huokaista avaruuden läpi,
syöksyä vaahtoavien maininkien ohi,
klustereiden, sumujen,
tahdon olla tutumpi itselleni, kun aukean,
kun huulesi heijastavat äärettömyyttä.
Juoksen ja uin sinua kohti,
mutta pysymme paikallamme;
tätä pienempää etäisyyttä ei ole,
ei kuiluja, ne täyttyvät auringosta,
kaneli ja timjami, niiden virtaus pitkin mielen kujia,
reisiesi tärähdykset, tarttuminen puiden viisauteen
lantiolla, ei lehviä peittona,
välittömyys, sadesilmät, kaste huulilla,
tunnistan kulmakarvojen muodot näkemättä,
ihosi ja intohimosi sykäykset,
pimeyden viimeiset aallot,
liekit jotka sammuttavat,
kalliot jotka kelluvat, uppoan ja
tänä yönä tiedän,
kuka sinä olet.

Solitude

  • Post author:

He left his car by the side of the road and headed across the field towards the woods. His shoes got muddy, although in the moonlight he should have been able to see where he was going.

It felt like he had just woken up after sleeping for years, that only now he was seeing everything clearly. However, it made him ignore the discomfort and the cold, he hardly noticed his surroundings. They were not important. That was his revelation, that wherever he went he did not have to mind what was going on.

It was all beautiful, but all beauty is meaningless.

He only desired friendship now because he wanted to make these moments glow with the glory of mutual understanding, but there was no one to reach out to. The fields were empty, the town lights in the distance looked like a frown, all the cities were rusted, decayed and shut down because people no longer sought anything outside what they were used to. But the woods ahead of him were dark, inviting.

He wanted to dive into the darkness to see if it concealed any secrets, any fears left to overcome. Even that seemed quite trivial. He did not have to prove himself, he simply wanted to see what remained in the unexplored area.

When he got into the woods it turned out that there was nothing more exciting than his own heartbeat. It was such a disappointment that for a few moments he felt an urge to burn something down, the car, anything, because destruction can create a momentary impression of more intense living. Real life is the opposite, it is not very dramatic and the significance of flaming moments fades over time.

But he was in love with the landscape, everything should be just as it is, even the sickening lights on the horizon. He felt sorry that he was crushing the grass under him, possibly trampling on snails without even noticing it.

This was his moment. One who is alone seems to own everything and nothing. It is horrible, but he also felt pleased with the idea that he would always be alone. The moon watched him hungrily. One of these evenings he would truly disappear, devoured by the night.

Like with last week’s story, now that I read this 11 years after writing it, I’m wishing there was more action, but then I ended up reading it many times, trying to figure out the character and what is going on. Despite its flaws the vignette still fascinates me, because it’s possible to imagine a larger story around the character. Writing a continuation would just mean explaining too much.

Yöhaikuja

  • Post author:
Puhelimen kameralla kuutamo suon yllä muuttuu Turnerin maalaukseksi.

Jos et nukkuisi,
millaisia unia
näkisit aina?
*
Nukkua yhteen
painautua korsina,
tähkät tuulessa.
*
Jalat solmussa.
Vanhaa heinää ei kisko
kukaan erilleen.
*
Kuu on heijastus.
Katsomme hiljaisuutta,
heijastamme myös.
*
Uni taivaalla
olet pilvien läpi
laaksossa nähty.
*
Vedetään verhot.
Ei ollutkaan täysikuu
valvomisen syy.
*
Uneksumaton
pilven alla uneksuu
itsensä liki.

Kurki tunnistaa
yksinäisen lammessa.
Totuus? Tottumus.
*
Viileä lehti
jää poskipäähän kiinni.
Et enää palaa.
*
Karasta kiinni
toivon viimeinen kauneus,
tanssi tuulessa.

Al Stewart – A Small Fruit Song

  • Post author:

A minor key, some hesitation, melancholy, perhaps expectation. We are different. No matter how smooth the arpeggios, how we fit together like bursts of bluesy scale runs with strummed chords, there is always something we might not understand about each other. It makes us vulnerable.

But difference is also a source of excitement. I don’t always understand you, but that means there is always more to explore, as long as we don’t take each other for granted. We can talk about our fears and desires, but there is something ineffable. The truth is that we’re hardly aware of our own motivations, sometimes realizing years later that what we thought was rational was just feelings which had been rationalized through some strange logic. So we shouldn’t take each other for granted either.

To be kissed to the core, the warm flow of feelings, bodies close, minds closer. Perhaps it’s a dream of something hardly possible: to be known like no-one else has known us, at our most bare essence. Does such an essence even exist? Perhaps if I surrender I could find it with you. Then what? Maybe the consequences don’t matter, because it’s a dream that can never be perfected, an ideal toward which we can strive together, trying to open up to each other. We may skirt around it for an eternity.

The core, the essence, the soul, it may just be a fabrication of the flow of ever-changing thoughts. When I want to open up, what is it that I am revealing? Is it just emptiness trying to take some tangible form for a moment only to fade away when the attention goes away? Whatever it may be, it is a very basic desire, perhaps a need, to strive for: affection for something we may not even know well ourselves. Whatever I am, I desire acceptance, and wish you to be the one I let close like no other orange.

*
The lyrics are simple like a nursery rhyme, but that is why apples and oranges can be taken to some pretty far-off interpretations about difference. “Orange” is the woman who was the subject of many of Stewart’s early songs. The relationship didn’t end well, so hearing the minor chords here, and the use of past tense, seems like an anticipation of the stormy end. But that’s just hindsight.

A note on the music: Stewart is not always considered a part of the late 60s folk revival scene, but the influences are clearly there. Here the fingerpicking style is reminiscent of Bert Jansch. Stewart’s songs had a more pop-oriented approach later, but in the early songs the influence of Dylan and Fairport Convention can still be heard.

Miljardit ratsastajat

  • Post author:

Kuitenkin yön tyhjyydessä
miljardit ratsastajat leikkaavat reittejä
halki hiljaa huojuvien ketojen.
Kaviot eivät päästä ääntä,
heinät viiltävät nilkkoja.
Huokaus rävähtää pilviin, myrskyää,
mutta katot pysyvät paikallaan.
Unelmat supistelevat kuiden lailla.
Aamulla kukaan ei muista ketoja,
monet heräävät haavoja pohkeissaan,
ajattelevat sen normaaliksi
kuten sileäihoiset, joiden päässä kopisee
koko ajan,
koko koko ajan.

Runous on aina tasapainottelua tuoreiden kielikuvien ja ymmärrettävyyden välillä. Mitä ymmärrettävämmäksi tekstin tekee, sitä suurempi potentiaalinen yleisö sillä on, mutta samalla etäännytään siitä mikä on runouden ytimessä, kielellinen kokeilu ja arkihavainnon ylittäminen.

Kokeilu ei välttämättä tarkoita erikoisuudentavoittelua, kieliopin hajottamista tai uusien sanojen muodostamista. Suomen kielessä kun on harvinaisen helppo muodostaa uusia sanoja ja runollisia käsitteitä, sen kuin tekee kahdesta toiseen liittymättömästä asiasta yhdyssanan. Kahvimonitori. Silmäjäätikkö. Mäntyparahdus. Sitten vain keksii kontekstin, jossa se kuulostaa järkevältä. Aina edes kontekstia ei kirjoiteta selväksi.

Haikut ovat hyvä esimerkki siitä, miten samoja elementtejä voi pyöritellä moneen kertaan, etsiä aina uusia näkökulmia. On runoutta, joka on kokeilevaa avantgardistisella tavalla kuin musiikki, joka hyppää tavallisten sävelasteikkojen tai -korkeuksien ulkopuolelle. Ja sitten on runoutta, joka on kuin bluesia: kokeiluja sen suhteen, mitä kaikkea uutta voi saada irti tutun sointukaavan ja asteikon käytöstä.

Ehkä runouteen kuuluu jonkinlainen unenomaisuus. En silti halua väheksyä runoutta, jota moititaan siitä, että se on vain riveille pätkittyä proosaa. Sillä on paikkansa ja se voi olla virkistävää kaikenlaisten kokeilujen jälkeen. Joskus huomaan itsekin kirjoittavani siten, jolloin voi olla hyvä kysyä, toimisiko teksti paremmin toisessa genressä. Ei välttämättä.

Nuorempana minulla oli selkeämpi käsitys siitä, mitä hyvä runous on. Mitä enemmän luen, sitä paremmin tajuan miten subjektiivinen käsite hyvyys on. Hyvään runoon kuitenkin usein sisältyy jokin oivallus. Joskus pelkkä kysymys on oivallus, kysymys joka nousee jonkin käsitteellisen aukon havaitsemisesta. Mikä on tuo kuilu minän ja sanan välillä, ihmisen ja avaruuden, havainnon ja ymmärryksen? Oivallus ei siis usein ole viisaita sanoja, runoudessa sellaiseen pyrkiminen voi tuottaa tekstiä, joka kuulostaa lähinnä viisastelulta tai liialliselta selittämiseltä:

Tapaaminen kahvilassa. Silmäjäätikkö.
Poliitikko puhuu perusturvallisuudesta. Silmäjäätikkö.
Yleisö, sen tammikuinen hehku.
Vuorelta vyöryy talvi kohti laaksoa.
Kun ymmärrämme kaiken, se ei ole mitään.
Kun emme ymmärrä mitään, se on kaikki.

Keksin esimerkin nyt äkkiseltään. En lähtisi sanomaan huonoksikaan tällaista tyyliä, mutta se ei ole sitä, mitä haluan kirjoittaa. Omasta estetiikastani käsin tässä on tasapaino jotenkin vinksallaan, ikään kuin runoilija yrittäisi vetää rekeä kolmeen eri suuntaan samalla vältellen itsensä paljastamista. Kiinnostavuus tulee mielestäni kuitenkin pistemäisestä näkökulmasta, joka tietysti voi liikkua, joskus vähän hyppiäkin paikasta toiseen.

Pistemäisyys ei välttämättä ole keskeislyyrisyyttä. Ratsastajarunossa ei ole yhtä havaitsijaa, mutta siinä on yhtenäinen lähestymistapa maailmaan. Voi sen jollain tapaa silmäjäätikkörunostakin löytää, mutta runon ottama tila on huomattavasti hajanaisempi. Olen kuitenkin oppinut, että eri ihmiset arvostavat hyvin eri asioita. Se mikä on oman estetiikkani mukaista, ei välttämättä ole kaikkien mielestä parasta, mitä kirjoitan. Siksikin on hyvä kokeilla vähän kaikenlaista, kokeilla mistä löytäisi mutusteltavia runomurusia.

A Beastly Comedy Canto 1.11

  • Post author:

The canto is about action, but also about the hunger of the pilgrim as well as the snails and slugs, hunger for solace, for eternity, or just greed. Dante gets to defend the pilgrim and gets frustrated in the process, having perhaps forgotten what it’s like to have mortal desires.

Dante is expressing his disgust at lawyers just because they defended people who had committed heinous crimes, yet he admits his views are imperfect. There is some bitterness in his voice, having seen these scenes over and over again. Comparing lawyers to thieves is a bit of a clichéd idea, but that is precisely why I deemed it a good topic to explore how morals change. Even clichés can be broken down. In the discussion we again see a clash between the medieval and more modern views, yet it’s not exactly a conflict.

The point is not that lawyers would be evil. Rather, Dante feels the urge to judge the snails, yet he too sees that this cycle of destruction, hunger, greed and suffering, is pointless. If there was once a reason for the punishments the pair sees, they’ve largely been forgotten. All that remains is Dante’s memory and the vague guilt the victims themselves might feel. Now there’s just hunger. Does it really matter what these creatures were like in their human forms?

Dante and the pilgrim find they have a lot in common too, as many questions are the same through the centuries. From this process of comparison and contrast, the willingness to understand each other and find common ground, some kind of friendship is forming that transcends the protector/ward relationship they’ve had.

In the end Dante does hold on to his judgment, his bitterness, but admits that his fury is not a measure of truth. In the medieval world moral absolutes were more easily conceived than today, but it is still very human to think in terms of absolutes when you feel the outrage, and to place judgment as if the strength of your feeling was a measure of how right you are.

Suloiset kiertoradat

  • Post author:

Kun vieras ei vastaa, ei ystävä,
harjukin on hiljaa,
mutta kuule: kivet kihisevät,
metsä ympärillä on verkkaista vastausta,
ikuisesti vaitonaista,
ja avaruus, sanattomat välit,
kiitos suloiset, pyhät kiertoradat,
kun pimeässä tähdet ihmettelevät,
hihittävät ilmakehän liikkeessä,
katsomme toisiamme:
kysymys vai vastaus?

Holes

  • Post author:

In his head it was always autumn. His legs were tired from walking through the fields looking for beautiful images he could hang on his wall. He did not need a camera. He was sure that the right landscape would automatically fill the empty space between the window and the cupboard.

Perhaps right outside the window love was spreading its wings, waiting for breadcrumbs to fall from the sky, but when he looked out he merely kept cursing the bird droppings on his window sill.

At night he was eagerly waiting for the sound of the rain, it sounded like a mistress gently trying to get in. Happily he lay there wondering if he would let anyone in if it came to it, but of course it never did.

When he saw the moon he thought about whether it was a hole in the sky or if the sky itself was a hole. He was certain it was the latter, after all space is almost empty, it is a probability, a distance between fugitives. But if it is like that, everything is really a hole, or many holes, and existence is an anomaly.

Some days he certainly felt like nothing really existed, but that was only when he looked into his flat from outside and could not see himself sitting in the armchair as expected. Maybe he would have felt sorry for the lonely man in an old cardigan. But since he was not there, he must have escaped into the crispy morning, lucky man.

He touched the glass and tapped cautiously, resisting the urge to flee the scene. He did this every morning, but no-one ever came, except the police turned up once. He had some trouble convincing them he really lived there. When he explained that he was only trying to see himself, the policemen looked at each other and walked away. They were full of holes too, in fact the whole world was a big Emmental cheese.

Words floated around him like planets or plankton. In his own way he must have been happy, perhaps even happier than most. Now nobody sees him anymore in or outside his house. The holes have finally taken over.