Kun kosketus muuttuu jumalaksi ja kasteeksi rinnoilla, pienet kyyhkyset vilistävät iholla, siivet viistävät kylkeä, maasta nousee viiltävä tuoksu, joka täyttää avaruuden, tyhjiötä ei enää ole, syleilyn välissä yhteinen iho, etsimme ääriviivoja, rannat katoavat, pilvet, vain meri velloo, aallot toisiaan vasten, älä kysy näenkö sinua pimeässä, kuka näkisi, aalto, sinä itse, tämyys, linnut valkeat yötaivaalla?
Samoja kuvia ja teemoja olen pyöritellyt ennenkin. Ja varmasti monet muut, kyllähän merta ja lintuja runoissa riittää. Mutta nyt pitkän tauon jälkeen tuntuu lohdulliselta palata näihin asioihin, tähän tyyliin, kirjoittaa vain itselleni välittämättä siitä, toistanko jotain, onko tekstissä kliseitä. Runo on vähän kuin jatko tälle:
The word “comedy” in the title does not mean that the book is meant to be funny. Rather, like Dante’s comedy, it’s referring to classical categories of plays. Bad things may happen in the book, yet the reader should be aware that it’s not a tragedy, i.e. not everybody dies by the end of the book. However, there are glimpses of comedy here and there, and while the passages here aren’t exactly joyful, I’m somewhat amused by the idea of Poe’s macabre rambling continuing in afterlife. Hence the parody of his style. The poems alluded to are The Raven, Annabel Lee, and The Sleeper.
Runoilija istuu häkissä sukien siipiään koskaan lentämättä, uskoo tragediansa olevan ainutlaatuinen, vaikka juuri se yhdistää hänet kaikkiin muihin.
Kaipaat käsikirjoitusta tullaksesi vapaaksi. Kun sitä ei löydy, katsot ihmisiä, ehkä heillä on oikea teksti. Vieläkään et ole vapaa. Katkerana saarnaat, ettei ole edes ohjaajaa. Vieläkin olet vapaa.
Aivan kuin lämmin ilta olisi moraalinen toimija, joka kokoaa terassit täyteen, mietin, miksi minua ei valittu, katsellessani päihdyttäviä omenankukkia, niin suloisia taivasta vasten, että tunnen rakastuneeni.
Moni huomaa uneksineensa kaiken: arvot ja ananakset, ahdistuksen ja aviosäädyn. Istahtaa maahan, aprikoi: ei kannata uneksia enempää, istuminen on todellisuutta. Kutsuu unessa istumista heräämiseksi.
Unesta palatessa valitkaa punainen linja, mikäli teillä on tullattavaa. Seuraavat asiat on aina ilmoitettava virkailijalle: toiseus, yksinäisyyden kukinnot tai hedelmät, taiteilijahaaveet, toteutumattomien ihmissuhteiden siemenet, radioaktiiviset runomitat, puutarhat, hevosten kopina, hirnunta sekä nuuhkaisuäänet, hellyys, myös replikat ja deaktivoidut mallit. Ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä voidaan määrätä sakkoja tai enintään kaksi vuotta vankeutta.
Kävin läpi vanhoja runoja. Tuntui kummalliselta nähdä näitä tekstejä viime vuoden toukokuulta, koska ne vaikuttavat vierailta. Olen unohtanut, miten kirjoitin ja mistä lähtökohdista. Tyyli, joka on jossain proosan ja runouden välimaastossa, ei nykyään kiinnosta. Ehkä se johtuu siitä, että kirjoitin pienoisromaanin, joka on tyyliltään runollisempi kuin monet runoni. Vuosi on kirjoittamisessa pitkä aika, koska maku ehtii muuttua paljonkin, jos kirjoittaa ja lukee päivittäin. Toisaalta minuus muuttuu paljon hitaammin. Tunnistan kirjoittajan kiinnostuksenkohteet, en tapaa ilmaista niitä.
Sung by Colin Blunstone of The Zombies, Old and Wise sounds thoroughly wistful even while the lyrics are a message of hope. This ambiguity makes it possible to pick whatever interpretation we need at the time. It is a song about love and hope, forgetting and remembering, acceptance and defiance, all kinds of conflicting emotions that may be present when thinking of death. The same ambiguity is reflected in the music which is both dramatic and sensitive.
The line “you were a friend of mine” strikes me as a central point, and it’s reiterated with a different focus. The first time it’s about the narrator thinking of the happiness, intimacy, completion. How humans are social animals and depend on each other even when things are going awry. How friendship and love are important and give meaning to our lives, and how they make us feel like bitter words and autumn winds lose their meaning. It is not only a song about facing death but about facing life. How to make existence seem meaningful when there are countless narratives to choose from, many of them full of bitterness, degradation and despair?
The second time the line is a plea for those left behind to remember the friendship. It is significant that the narrator doesn’t ask to be remembered as such, the focus is on the friendship, and maybe even further on the friend. What the friend should remember is his or her own experience of the friendship as something to be happy about, all the things shared, and the importance they held for the deceased. Not focus on the sadness of what has been lost but the importance of something having been real in the first place, the existence of a relationship. When the physical form is gone, that which is intangible, the notion, the relationship still remains, only now its existence only depends on the one left behind.
Nevertheless, I can’t help feeling sad when hearing this song, but maybe because I associate it with an old break-up. At the time I was listening to The Alan Parsons Project, and maybe I was thinking of the good things we had and how I’d like to grow old still remembering the relationship fondly, even though things didn’t work out. To remember the friendship and laughter and not be bitter about things ending.
The lyrics also state “When I’m old and wise,” which implies that the narrator doesn’t necessarily think like this, but recognizes that it is the sort of wisdom to aspire to, the attitude that would be good to have when growing older. Strangely enough, the older I become, the less certain I am of things, questioning what our notions of wisdom even mean, and whether it is important to define wisdom in the first place.
The song reminds me of this poem by Christina Rossetti. Perhaps not a direct influence, but I’m sure the songwriters would have known such a classic poem on death. It is possible to remember, and yet look forward in life.
Remember me when I am gone away, Gone far away into the silent land; When you can no more hold me by the hand, Nor I half turn to go yet turning stay. Remember me when no more day by day You tell me of our future that you plann’d: Only remember me; you understand It will be late to counsel then or pray. Yet if you should forget me for a while And afterwards remember, do not grieve: For if the darkness and corruption leave A vestige of the thoughts that once I had, Better by far you should forget and smile Than that you should remember and be sad.
Lehti väpättää, minä on tapahtuma, onko katsojaa? * On vuodenaika nautiskella kahvia. Vuodenaika. Nyt. * Kaatunut sanko, mustikat sammaleella helppo noukkia. * Omenansiemen, pitkään suussa pidetty, ei puuksi muutu.
The Underworld, even if it is equivalent of a hell part, does not describe a place of punishment set by any particular deity. There may be demons and punishers, but the main idea is that the work is firstly about the flimsiness of judgment, and how those who start judging others may end up becoming monsters themselves, and secondly it’s about guilt. In most cases it’s the victims who are judging themselves, somehow thinking that they deserve the treatment they get.
So even though I’m addressing all kinds of things which may be considered evil, it wasn’t my intention to define morals. Rather, I’m exploring the feelings that people have when they regret something they’ve done, and in the narrator’s viewpoint, the consequences of judging others. I also tried to write the narrative in a way that suggests the narrator is judging himself, that this is just as much about him facing his shortcomings, and he keeps projecting his own inadequacy and transgressions into whatever he sees.
He sees misery and identifies with it because he already has seeds of such guilt inside him, and maybe he recognizes some transgressions as universal, even if he hasn’t committed the same exact things. The potential for dark deeds exists in every human being, and so does the potential for self-reproach or even self torture. And of course the potential for love, but that is not the topic of the first part.
Appelsiininkuoret, kananmunaa, loppu multaa, vanha komposti, lapio kääntää lisää, oranssi kuorensuikale jatkuu kymmeniä senttejä, ihra, kallonsirpaleet, joukkohauta.
Ujostelua yöaikaan, mitä jos kädet yhdessä, jos huulet, koko elämä riippuu tästä, sydän, lyijyä, hakkaa höyheniä, sisällä pölähtää, paljonko painaa sielu. Lava-auto aamulla kulkee kohti seuraavia, aamuttomuutta, paljonko painaa sielu, paljonko kolme lipasta.
