Runoilija istuu häkissä
sukien siipiään
koskaan lentämättä,
uskoo tragediansa olevan ainutlaatuinen,
vaikka juuri se
yhdistää hänet kaikkiin muihin.
Kaipaat käsikirjoitusta tullaksesi vapaaksi.
Kun sitä ei löydy, katsot ihmisiä,
ehkä heillä on oikea teksti.
Vieläkään et ole vapaa.
Katkerana saarnaat, ettei ole edes ohjaajaa.
Vieläkin olet vapaa.
Aivan kuin lämmin ilta
olisi moraalinen toimija,
joka kokoaa terassit täyteen,
mietin, miksi minua ei valittu,
katsellessani päihdyttäviä omenankukkia,
niin suloisia taivasta vasten,
että tunnen rakastuneeni.
Moni huomaa uneksineensa kaiken:
arvot ja ananakset, ahdistuksen
ja aviosäädyn.
Istahtaa maahan, aprikoi:
ei kannata uneksia enempää,
istuminen on todellisuutta.
Kutsuu unessa istumista
heräämiseksi.
Unesta palatessa valitkaa punainen linja,
mikäli teillä on tullattavaa. Seuraavat asiat
on aina ilmoitettava virkailijalle: toiseus,
yksinäisyyden kukinnot tai hedelmät,
taiteilijahaaveet, toteutumattomien ihmissuhteiden siemenet,
radioaktiiviset runomitat, puutarhat,
hevosten kopina, hirnunta sekä nuuhkaisuäänet,
hellyys, myös replikat ja deaktivoidut mallit.
Ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä voidaan määrätä
sakkoja tai enintään kaksi vuotta vankeutta.
Kävin läpi vanhoja runoja. Tuntui kummalliselta nähdä näitä tekstejä viime vuoden toukokuulta, koska ne vaikuttavat vierailta. Olen unohtanut, miten kirjoitin ja mistä lähtökohdista. Tyyli, joka on jossain proosan ja runouden välimaastossa, ei nykyään kiinnosta. Ehkä se johtuu siitä, että kirjoitin pienoisromaanin, joka on tyyliltään runollisempi kuin monet runoni. Vuosi on kirjoittamisessa pitkä aika, koska maku ehtii muuttua paljonkin, jos kirjoittaa ja lukee päivittäin. Toisaalta minuus muuttuu paljon hitaammin. Tunnistan kirjoittajan kiinnostuksenkohteet, en tapaa ilmaista niitä.