Viimeiset 1,5 kuukautta olen ollut kokonaan kirjoittamatta (pl. blogitekstit ja kommentit). Sitä ennen kirjoitin runoja joka päivä, jopa 6 runoa päivässä 14 kuukauden ajan, joten alkoi tuntua siltä, että pitää elää hetken eteenpäin, jotta on taas jotain, mistä ammentaa. Tuntui myös siltä, että entistä useammin runot epäonnistuivat tavoitteessaan tai toistin vanhoja asioita. Toisto ei välttämättä ole huono asia. Varsin usein keskityn yhteen teemaan lyhyen ajan sisällä, pyörittelen sitä ja yritän löytää eri näkökulmia samoihin kuviin ja tunnelmiin. Mutta joskus kun kirjoitan paljon, runot alkavat lipsua ajatelmien puolelle, koska kuvat ja metaforat alkavat loppua.
Tässä on muutama tyhjyyteen liittyvä runo viimeisen kirjoituskuukauden ajalta. Näiden lisäksi kirjoitin myös tyhjyydestä negaationa, poissaolona, pelottavana asiana. Näissä teksteissä tyhjyys kietoutuu rakkauteen, läsnäoloon, itsensä unohtamiseen kosketuksessa, jonka voi myös kokea jonkinlaisena transsendenssinä, omien rajojensa ylittämisessä kaikkeuden suhteen. Jos koskettaessaan rakastavasti unohtaa itsensä, onko silloin täydemmin läsnä?
16/09/21 on lyhyydessään hyvä tiivistys kuvista ja teemoista, jotka toistuvat ajatuksissani. Linnut, sammal, taivas, avaruus, rakkaus, tyhjyys. Linnut ovat kiehtovia jo siinä, miten erilaista niiden elämä on nisäkkäisiin verrattuna, niiden ulkoasu näennäisen loputtomasti muuntuva. On myös kiinnostavaa, miten lentämisen tavat, pesiminen yms. voivat olla metaforia hyvin monenlaisille ihmisten tunteille, ajatuksille, kokemuksille ja tavoille. Sammal taas on teksteissäni yleinen rakkauteen liittyvä kuva, pehmeä, vähän mystinen siinä miten paljon ne eroavat muista kasveista. Lentoonlähdön ajatus taas on olennainen myös runossa Halauksen jälkeen, mutta tässä se saa hieman eri merkityksen, ja taivas symbolina on erilainen. Minne matka? On lennettävä, on elettävä riippumatta siitä, millaisen merkityksen taivaalle annammekin.
07/09/21
Kun kosketamme toisiamme, olemme tyhjyyttä,
ajatus värisee syysillassa, avaruus,
sormi liikkuu kaikkeuden halki,
vetää viivan aurinkojen välille,
lehdet putoavat maahan kuin taivaaseen,
lentävät kohti elämää,
kevät jo kapinoi ruskean maton alla,
olemme tämä kaikki, vapisevat puunrungot,
lähestyvä talvi, ihmisen lämpö arvokas
äärettömyys, jossa on kaikki merkityksellinen,
vaikka äärettömässä kaikki laimenee olemattomiin
ja tyhjyys kirkuu, huokaisee,
hetken tiedämme lämmön olevan todellista,
ainoa totuus
ja ihmisyys
on suutelemista.
12/09/21
Vapaus on unohtamista,
vilkaisu yön vaunuihin,
unen rämiseviin rattaisiin,
kosketus, joka hävittää maailman,
sormi rintaa vasten
kuin jumalan lämmin henkäys,
huokaus pimeässä,
ihmiseen sitoutuminen niin kiihkeästi,
ettei osaa ajatella sitä,
muistaa silti
joka hetki unohtaessaan.
16/09/21
Pisaroiden paino huulilla,
sammaleen sileys sormissa,
niin katsomme toisiamme
kuin pajulintu pyrähtää pensaikosta
kohti sinistä, loputonta tyhjyyttä,
jota taivaaksi kutsutaan.
17/09/21
Suurin osa maailmankaikkeudesta on näkymätöntä,
pimeää energiaa ja ainetta,
ja kun halaamme,
kosketan valoa ja tyhjyyttä,
yritän ymmärtää,
mitä muuta on.
28/09/21
Kahden tuulen välissä
hämärä hämärältä
elän itseäni kadonneeksi, ehjäksi.
Vasta kun unohdan kaiken,
olen kokonainen.
Ajaton vapautuu huolista,
menettää merkityksen.