Haluat kadota kosketukseen,
graniitinpunaiseen pehmeyteen,
kun yö hohtaa jo kirkkainta valoa
ja huone, jossa ei ole kuin raukea patja,
on tuoksuistanne täyttynyt,
kuten sinäkin.
Tahdot kuun kellahtavan selälleen,
sakarat tähtien välissä,
meri hulluna tuulesta,
aaltojen välissä viisaus
ja aallonharjalla hurmio,
uit pitkin vedoin selälle,
ulappa kiiltää vähäisessäkin valossa,
jokainen kuiskaus saa tärisemään,
sormet vatsalla ovat huokaus,
huuto kaikuu olemattomuudesta,
katsot, kuten olet aina halunnut,
unohdat itsesi,
ja sitten aamulla
toinen katsoo kuin sinua ei enää olisi,
olette jo unohtaneet toisenne.
Pläräsin vanhoja tekstejä, tämä pisti silmään. Jotenkin osuin tunnekohteeseen, joka on aina epämääräinen: yksi ihminen voi haluta kadota fyysisessä kontaktissa, unohtaa itsensä intensiivisissä aistikokemuksissa, ja silti jos toinen kokisi sen haluajan täsmälleen siten, pelkkänä lihana ja liikkeenä, on se merkki läsnäolon puutteesta ja toisen käyttämisestä pelkkänä välineenä. Minästä käsin kyse voi olla vapautumisesta, toiseen kohdistettuna se on välinpitämättömyyttä tai jopa kahlitsemista.