13/02/22
Valottomat alueet kaarnan alla,
vaatteen varjossa, ihoa vasten,
näkymättömissä pyörteissä,
sielurihmastossa,
paikoissa joihin valon voi viedä
vain rikkomalla jotain,
kaikkialle kuuluu rastaan laulu.
13/02/22
Huteralla yöpöydällä ruusulamppu
heilahtaa ohikulkiessa.
Pudonnutta ei voisi korjata.
Päivällä valoa ei tarvitse.
Kun se sytytetään aamuyöstä,
katto on yhtä kaunista kuviota.
14/02/22
Aamuisin haaveilisin naavan kasvattamisesta,
kuinka se roikkuisi sormistani
huojuessani huminassa,
maistaisin kaukaa kulkeutuvat hiukkaset,
jäiset ja hiekkaiset erämaat,
metsät joissa kaltaiseni seisovat,
enkä tietäisi onko unelmani suuri vai pieni,
silloin lähestyisin viattomuutta.
14/02/22
Aikaa tuhlataan miettimällä
tuleeko kevät, menikö se jo.
Katso medaljongin kohokuvioita,
tuohen mustia viiruja,
raskausarpia,
katso kevein sormin,
kevät,
vaikka talvi.
Viimeiset kuukaudet olen kirjoittanut pitkää kalevalamittaista kertomusta, minkä jälkeen pidin pari viikkoa taukoa. Viimeksi olen kirjoittanut lyriikkaa syyskuussa. Tauon jälkeen tuntuu aina siltä, että johonkin tekstilajiin palaaminen on vaikeaa, pitää vähän tunnustella miten aivot pitikään asettaa, jotta tietynlaista tekstiä tulee. Vasta sen jälkeen voi alkaa etsiä jotain uutta. Tässä ovat ensimmäiset yritykset päästä takaisin lyriikkamoodiin.
Niin paljon kuin kirjoitankin, ajattelen että sanat eivät ole tärkeitä. Jos pitää sanoja tärkeinä, syntyy yhdentekevää lyriikkaa, joka perustuu sanojen sointiin tai vaikkapa siihen, että suomen kielessä on helppo kuulostaa lyyrisen mystiseltä muodostamalla yhdyssanoja asioista, jotka eivät tavallisesti ole yhdessä. Tärkeämpänä pidän sitä, että etsii uutta tapaa katsoa ja kokea. Silloinkin on mahdollista kirjoittaa yhdentekeviä asioita, eli siis sellaisia, jotka lukijalle ovat itsestäänselvyyksiä, vaikka itselle vielä eivät olisi. Toisaalta voi jäädä jumiin jo aiemmin tutkimiinsa perspektiiveihin.
Eli lähtiessäni taas etsimään jotain uutta, pitää vähän kirjoittaa näkökulmista, joita on aiemmin tutkinut, katsoa mihin suuntaan niistä voisi lähteä. Silti näissäkin kokeiluissa on jotain, mitä en ole aiemmin sanonut. Ihminen on joka hetki hieman erilainen, vaikka tietyt teemat, kiinnostuksenkohteet säilyvät pitkään.
Monitulkintaisuus: rakkaus- vai luontorunoja?