Suutelin suurta kiveä,
kaipasin kallioita, saviset sävyt
sekoittuivat silmieni sineen,
enkä nähnyt muuta,
niin oli suloiseksi silinnyt
jäämassojen muisto,
niin on ikuista ihmisen yksinäisyys,
tähdet hehkuvat,
pimeää.
*
Kiertyisimme, valuisimme
lämpimänä hiekkana toisiimme,
painautuen yhteen,
kylki etsii sormen kaarta,
oksat taipuvat hedelmien painosta,
hetket katsoen syvempään
mäntykangassilmiäsi, kirsikkapuun kaarnaa
ja valo täynnä humisevaa tunnetta,
keveys toisiaan kaipaavissa käsissä
kuin pääskyt yli kuohuvan metsän,
kiihkeän meren, jokainen pärskäys koskettaa taivasta,
koska tästä se alkaa, ei korkeammalta, tästä
missä vuori kurottaa, hiekka helisee,
aallot kuin huulet, ilman ja veden virtaus,
maanpiiri, jota etsimme,
kuiskaus kohti.
Tavallisesti postailen runoja, jotka on saatettu kirjoittaa milloin vain, mutta nämä kaksi kirjoitin juuri nyt. Eli ehkä tämä on jonkinlainen kuva tästä hetkestä, mikä ajatuksissa liikahti, runoilijan yskähdys ilman aikaa miettiä, mikä on runollista.