18/08/22
Etsit itseäsi kuin auringon rajaa.
Kuinka pitkälle reaktiot ulottuvat,
kuinka pitkälle valo,
sähkömagneettinen kenttä hyräilee,
avaruus taipuu suutelemaan itseään,
pyörimme näkymätöntä rataa eteenpäin,
ja jos kukaan ei sitä osaa laskea,
huudamme: vapaus!
mutta ääni ei kulje tyhjiössä.
20/08/22
Kaikki mikä on,
on yksiössä –
hän asettelee
posliinikissat
siististi riviin –
tänäkin yönä
miljardit tähdet.
20/08/22
Kun pimeässä
lähden luotasi,
katuvalot
ovat väärin.
21/08/22
Halusin kohdata helmikuun hangen,
upottautua hehkuvaan valkeuteen,
lämmön olemukseen,
nähdä taivaalla leijuvan jääpallon,
joka vyöryisi lempeästi kuin katseesi.
Etsin sormieni tärinää, jännitettä
välillä pilven ja multakummun,
huilun ja kultarummun,
aukeavan napin odotusta.
Lauloin kiihkeästi vailla sanoja tai ääntä,
vain ihoni väreili,
lepatin paikallani kuin hurjistunut lippu,
trooppinen myrsky keskellä talvea,
taivas iskeytyi joka huokoseen, haukoin tuulta,
säkeet putoilivat oksiltaan, sanojen merkitykset
ja sydämen läpätys kaulallasi kuiskauksia,
kahina kutsuna: tule,
vaikka et mitään kuulisi
tässä saapuvien pisaroiden hymnissä,
hanget ja huokaukset, sormien säteet,
kosketa.
Neljä viimeisintä runoa. Avaruus askarruttaa jälleen, kiehtoi jo lapsena. Linnuista ja avaruudesta voi keksiä loputtomiin metaforia. Kaksi keskimmäistä syntyivät, kun heräsin eilen klo 1:45 vain 3,5 tunnin yöunien jälkeen ja säkeitä alkoi tulla päähän. Ei siinä pystynyt nukkumaan, varsinkin kun mietin sanojen asettelua, kokeilin haikumaisempaa lähestymistä (posliinikissarunon jokaisella rivillä on 5 tavua), mietin mitkä välimerkit valitsen sekä yksittäisiä sanoja, jotka muuttavat monitulkintaisuutta tiettyyn suuntaan, eli pohdin mitä symboleita tekstissä voisi nähdä. Seuraava runo oli sitten enemmänkin vain ajatusrykäisy pimeässä, kun mieli alkoi seikkailla omilla poluillaan kohti jotain toteutumatonta.