Etsin turhaan ehtoonnurkat,
hamusin hämärän huulta,
kuutamolle kuiskuttelin,
metsään murheeni mekastin:
missä lienee lemmittyni,
minne muiskuni asetan,
kuinka kutsuu kättä kylki,
kenen kuohuissa kukoistan?
Kangas kopsui koiven alla,
mustikkamätäs mutisi:
“Tuli tänne täpläsilmä,
vaniljanivel vaelsit
olallasi oljen tuoksu,
katseessa kukat kanelin,
haaveheilan heijastumat,
värit viljavan vapauden.
Katso kaarna kauneimmaksi,
parhaaksi puhu petäjä,
ihastellen iltatuulta
tunne sormissa sipaisu;
koskettele kortteen vartta,
hipaise havuun helähdys,
löydä leppä leikkisämpi,
oksan huojunta hupaisa.
Kun on kaikki kiiltäväistä,
hehkut itsekin ilosta,
korpi tehty kukkivaksi,
armo astelee aholla.
Kysy sitten sienen päältä,
huikkaa heltoilta haperon,
alta rouskun arvuuttele,
missä armaasi asunto.”
Liu’uin lehdon laitamille,
kuljin koivikkokujilla,
imarretta ihmettelin,
tutkin tuhkelon tomua.
Yllä tähdet tepsuttivat,
ilta aamua odotti,
joka notkoon jolkotellen
valo virkeä vilahti.
Raikui rotko rakkaudesta,
kolisten kivi kihersi,
runon lausui ruusukvartsi,
liuske luikautti sonetin.
Rämeeltäkin raikas reitti
kulki kumpujen ohitse
kohti kaipuun kasvimaata,
luhtakerttusen lupausta.
Eipä mieltä möykytellyt
enää kylmyyden kysymys
eikä korvan kirvellystä
huone hiljainen lisännyt.
Silloin siirtyi illan siinto,
värähti kesän väsymys,
kiintyi ehtoon ensikatse,
osui onneni ovelle.
Valoon astuin vastatusten,
tassun tarjolle ojensin,
suloiset kuin aamusuukot
silmät sielua sukivat.
Kätellessä kääntyi kukka,
kirjopillike pimahti,
sinuun saavuin soiden kautta,
sinuun seestyen sekosin.