Tyhjä kirjekuori kädessään
hän kulkee halki ihmismetsikön,
odottaa miestä nimeltä Nikomakhos,
joka kirjoittaisi mustekynällä kiihkeän viestin.
Mikään ei ratkea,
kaikki on yhtä epämoraalista tai moraalista
avaruuden, jokaisen paperin tyhjyydessä,
kukaan ei kirjoita,
sormet puristavat tiukemmin kuorta,
ainoaa toivoa.
Hän avaa sen joka aamu,
kurkistaa sisälle, miettii
tyhjyydenkin tuoksuvan
maan päällä,
eräänlainen Pandora.
The first canto where the topic is truly controversial, and I did have some trouble trying to get the tone right. Sexuality in general tends to be a sensitive subject. Who is being judged, and who has the right to judge? I have not revealed why exactly the people in the Underworld have ended up there. It’s more important to describe the inner condition of the person rather than someone else’s morality.
Here the idea is not that sex would be bad. Rather, I decided to explore the idea that when certain acts are taken as signifiers of freedom, therein lies the danger that someone is taken advantage of. Freedom is not proved by one particular action in all possible circumstances, but when people believe it is, that may mean becoming subject to manipulation. Thus the topic is not really sexuality but rather our notions of freedom, and how they too may become a shackle. Kant’s categorical imperative is wrong because one action cannot be made into a universal law, as there are no universal circumstances.
The sorrow described thus does not come from the things she has done, and she vehemently opposes the idea. It’s about being taken advantage of, the sadness and self-reproach involved that people may be stuck in, bitterness and the desire to lay blame somewhere. The narrator is an observer staying quite detached in the situation. It’s not so much about what is right, but about how fluid our assessments of reality are.
I’m still not sure whether I got the point across, because this topic is such a minefield to navigate. And ultimately this canto, like so many others, is about loneliness, the lack of connection to other people and to one’s own feelings and desires.
A song evocative of summer evenings, its laid-back tempo sets the tone that was present in a lot of Cale’s music afterwards, present already on his first album. The husky vocals approach a whisper, suggesting gentleness, as if the situation is too tender to state anything in a normal voice. Maybe it is very late or early in the morning, the singer is missing his beloved, and doesn’t want to disturb the neighbours, yet has to keep on singing.
The lyrics refer to gentle mornings, but the summer breeze and the sound of the music make me rather think of a warm evening. Instruments pop in for a moment, bursts of strummed guitars or bent guitar notes lingering like on a swaying branch. Little birds flapping their wings, these softly moaning notes. The guitar breathes, sings a slow line, then returns to silence, waiting, inhaling deeply.
The chords and melody are simple: for the most part the song uses just alternating tonic and subdominant chords. But simplicity doesn’t mean it’s easy to do. A simple song may approach universal feelings, like here the slight tension and release of the chord functions, but there’s always a risk of sounding trite, evoking impressions of children’s songs and musical clichés. The difficulty in these bluesy sounds is that one must make the song interesting with elements that have been used countless times before. Sometimes the differences are very subtle, which creates a challenge for the listener.
Here I think the song has such a unique style that it transcends the simplicity to create a mood that is at the same time universal and particular. The particularity comes from the sound that creates a sense of time and place, and that is enough to make it interesting. That’s why Cale was a good guitarist even if the lines aren’t fast or complex. However, I find that appreciating such music does require an already existing mood, or at least willingness to dive into this tranquil meditation on summer and the wistful, if happy, longing for a distant lover.
Last week I was picking bilberries in the evening (my freezer is now full, so the season is already over for me), and after listening to the radio I listened to music on shuffle, and this song came on just as I was walking home, still in the woods but close enough to the edge of the forest to see pine trees golden with light, everything turning orange as I slowly stepped toward the setting sun. No need to rush anywhere, just casually traipsing on the rocky path, avoiding roots and fallen trunks.
I don’t know what magnolia smells like, and my impressions of New Orleans or Tulsa, where Cale hailed from, are probably far from reality. But that’s one of the fascinating aspects of music: it can fit the occasion on the other side of the planet. Is the feeling exactly the same as understood in a forest full of bilberries and somewhere in the southern US? Probably not. It doesn’t really matter, and humans still have similar feelings, similar longing and ambitions, finding comfort resting in the summer breeze recalling happy morning greetings.
Kun kosketus muuttuu jumalaksi
ja kasteeksi rinnoilla, pienet kyyhkyset
vilistävät iholla, siivet viistävät kylkeä,
maasta nousee viiltävä tuoksu,
joka täyttää avaruuden,
tyhjiötä ei enää ole, syleilyn välissä
yhteinen iho, etsimme ääriviivoja,
rannat katoavat, pilvet,
vain meri velloo, aallot toisiaan vasten,
älä kysy näenkö sinua pimeässä,
kuka näkisi, aalto, sinä itse, tämyys,
linnut valkeat yötaivaalla?
Samoja kuvia ja teemoja olen pyöritellyt ennenkin. Ja varmasti monet muut, kyllähän merta ja lintuja runoissa riittää. Mutta nyt pitkän tauon jälkeen tuntuu lohdulliselta palata näihin asioihin, tähän tyyliin, kirjoittaa vain itselleni välittämättä siitä, toistanko jotain, onko tekstissä kliseitä. Runo on vähän kuin jatko tälle:
The word “comedy” in the title does not mean that the book is meant to be funny. Rather, like Dante’s comedy, it’s referring to classical categories of plays. Bad things may happen in the book, yet the reader should be aware that it’s not a tragedy, i.e. not everybody dies by the end of the book. However, there are glimpses of comedy here and there, and while the passages here aren’t exactly joyful, I’m somewhat amused by the idea of Poe’s macabre rambling continuing in afterlife. Hence the parody of his style. The poems alluded to are The Raven, Annabel Lee, and The Sleeper.
Runoilija istuu häkissä
sukien siipiään
koskaan lentämättä,
uskoo tragediansa olevan ainutlaatuinen,
vaikka juuri se
yhdistää hänet kaikkiin muihin.
Kaipaat käsikirjoitusta tullaksesi vapaaksi.
Kun sitä ei löydy, katsot ihmisiä,
ehkä heillä on oikea teksti.
Vieläkään et ole vapaa.
Katkerana saarnaat, ettei ole edes ohjaajaa.
Vieläkin olet vapaa.
Aivan kuin lämmin ilta
olisi moraalinen toimija,
joka kokoaa terassit täyteen,
mietin, miksi minua ei valittu,
katsellessani päihdyttäviä omenankukkia,
niin suloisia taivasta vasten,
että tunnen rakastuneeni.
Moni huomaa uneksineensa kaiken:
arvot ja ananakset, ahdistuksen
ja aviosäädyn.
Istahtaa maahan, aprikoi:
ei kannata uneksia enempää,
istuminen on todellisuutta.
Kutsuu unessa istumista
heräämiseksi.
Unesta palatessa valitkaa punainen linja,
mikäli teillä on tullattavaa. Seuraavat asiat
on aina ilmoitettava virkailijalle: toiseus,
yksinäisyyden kukinnot tai hedelmät,
taiteilijahaaveet, toteutumattomien ihmissuhteiden siemenet,
radioaktiiviset runomitat, puutarhat,
hevosten kopina, hirnunta sekä nuuhkaisuäänet,
hellyys, myös replikat ja deaktivoidut mallit.
Ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä voidaan määrätä
sakkoja tai enintään kaksi vuotta vankeutta.
Kävin läpi vanhoja runoja. Tuntui kummalliselta nähdä näitä tekstejä viime vuoden toukokuulta, koska ne vaikuttavat vierailta. Olen unohtanut, miten kirjoitin ja mistä lähtökohdista. Tyyli, joka on jossain proosan ja runouden välimaastossa, ei nykyään kiinnosta. Ehkä se johtuu siitä, että kirjoitin pienoisromaanin, joka on tyyliltään runollisempi kuin monet runoni. Vuosi on kirjoittamisessa pitkä aika, koska maku ehtii muuttua paljonkin, jos kirjoittaa ja lukee päivittäin. Toisaalta minuus muuttuu paljon hitaammin. Tunnistan kirjoittajan kiinnostuksenkohteet, en tapaa ilmaista niitä.
Kylymä tanko,
tylyppä veihti, puhhuu
kipiä kieli.
*
Lehti putuaa,
melekeen jää kolahtaa
postiluukusta.
*
Nyt pitäs nähä
suluhanen unesa,
liikaa valua.
*
Ko panet yöllä
kaks peiliä vastakkain,
nääkkö pöhölön?
*
Ei ehi kouluun,
ehtiipä etteisesä
mallaan pipua.
*
Koko elämä
peltua haistellesa:
sontaa, ruohua.
*
Aina ko tummuu,
alakavat ujella,
tulleeko saje.
*
Vähä pelottaa,
pittää olla nätisti,
lehemä ammuu.
*
Tavuja tankaan
sovittaa runnoilija –
saje loppu jo.