Viimeisen parin päivän aikana en ole saanut ilmaistua mitä haluan. Ehkä olen yrittänyt kirjoittaa liian vähillä yöunilla, mutta tuntui ettei teksteistä saa mitään aikaan. Tulee proosamaisia pätkiä, ajatelmia ja runonraakileita, jotka jäävät kesken, kun huomaan lähteneeni väärälle polulle tai ilmaisseeni jotain yhdentekevää. Yritän silti uudestaan ja uudestaan kunnes saan aikaan jotain runontapaista. Tämä sypressiruno on nyt sitten askel johonkin suuntaan. Postaan sen jälkeen kuitenkin myös ne yritelmät. Joskus käy niin, että se minkä viimeiseksi kirjoitin, paljastuukin kuukauden päästä lukiessa huonoimmaksi, ja ensin kirjoitettu parhaaksi. Kun en ole aina samaa mieltä itsenikään kanssa, luonnollisesti muillakin on asiasta eri mielipiteitä.
Säärieni sypressit, illan viri ikkunasta,
kun tähkät nuojuvat ja kaivo on huokauksista kipeä,
kätesi hipovat latvoja ja taivas on rinnassani,
tuuli käy keuhkoista sisään, ulos, olemme lämpöä,
puhtaita kuin viimeiset hyttyset,
haukot elämää, hymyä kasvoillemme,
kielesi on mielen jatke,
kämmenesi pilvi metsän yllä,
kaikki minkä toisillemme annamme,
pulsarien olemassaolon, kvartsisuonien,
kirkkaat sykähdykset maaperästä meihin
ja takaisin, on lämpö liukuvaa,
vaikka välillä pimeää, multaa minun katseeni
ja planeetta paikallaan, piruetit,
syöksy putoamatta ympäri auringon,
eikä meistä kumpikaan sano niitä sanoja,
kuumuus rintaani vasten,
näin sinä hengität, näin minä,
ja yksi sykähdys pimeässä huoneessa,
tämä sydän kaikkeuden.
14/09/22
Hiljaisuudessa
kuulen itseni,
hiljaisuuden.
*
Jälkiä hiekassa,
hymy kuin taivaalle piirretty viiva,
hiusten tuoksu pimeässä,
pieni ilmavirtaus oven alta.
Näistä muodostan todellisuuden,
muustakin jos muistan.
*
Ei se, kuvittelenko sinut alasti,
vaan hengityksesi
yöllä;
muistan itseni liikkeenä
pakenemassa ikuisuutta, sitä kohti,
ja vaikka emme koskettaisi,
hengittäisimme yhdessä.
*
Sulje silmäsi.
Muistan sinut silloinkin,
näetkö hymyn?
*
Tuhannet versot
taipuvat kaikki oikein,
katson sinua.
*
Vuosia sitten
en tiennyt mitään, nauran
kuten huominen.
15/09/22
Lapsena Tarzania katsottuani
kiipesin koivunoksalle kiljumaan.
Ei minun tarvitse olla somessa.
*
Päivän katveessa
voi olla onnellinen.
Tähdet näkyvät.
*
Rohkeus nuorena: en pelkää pimeää.
Vanhana: en edes valoa.
*
Ilta painautuu kehoasi vasten,
sekunnit sätkivät, kiihkeät jalat
jotka pysyvät paikallaan, vaikka pakenevat,
ylittävät mantereita, jopa valtameriä.
Hiustesi aalto pyyhkäisee unelmaa;
ajattelen sinua niin tiiviisti, etten sinua muistakaan.
*
Herättyäni otan auringon kassakaapista
sängyn alta. Sitten olen onnellinen.
Näin ajattelin vuosia tietämättä,
oliko yö vai päivä.
Vilkaisin. Ei kassakaappia.
Nauru lennättää pölyä.
*
Tammikuussa äänesi tuoksuu mangolle
ja kuu kiertää pehmeämmin,
sormeni viipyy sentit lonkkaluulta vatsalle,
pieni on tuo äännähdys, kun aamu kohoaa,
maailma täyttyy
tuhansien rakastuneiden hiirien tuhinasta,
jokainen suudelma
kierähdys galaksin ympäri.