Tänä aamuna yritin taas lähestyä samalta näyttävää tilannetta kahdesta eri näkökulmasta, ensimmäisessä kaksi ihmistä etäällä toisistaan, toisessa läheiset. Ja väliin tuli ajatus, jossa kahden runon kuvat sammaleesta ja merestä ovat molemmat läsnä.
Valokatkaisija pätkäisee pimeyden poikki,
hämärä räsähtää viileässä makuuhuoneessa,
mutta emme näe toisiamme, vain sähköä,
suuta suuta aukoellen
rätinää,
miten voi katkaista valon tai pimeän? nehän
yltävät mielen pohjalle asti, jäävät asumaan
kuin sammaleiseen kaivoon, jossa tuijotamme toisiamme
vielä vuosia myöhemmin, kun olemme eronneet
emmekä muista sitä, kipu välähtää
tai nautinto.
*
Moni runoilija ei edes haluaisi kirjoittaa. On vain niin raskasta olla ihminen, he miettivät. Mitä jos olisi meri, pilvi, metsän pohjalta nouseva huokaus, kun sammal pölähtää viimeisen kerran?
*
Olisi hölmöä hävetä kiitollisuuttaan,
sen ihmiskeskeisyyttä,
kun kaikki tuntuu annetulta,
linnut loksahtavat paikoilleen,
tajuan odottaneeni jotain,
aukot sopivan muotoisia
siipien solahtaa,
ja kaksi vartaloa melkein unessa,
samanaikainen säpsähdys,
hätääntymätön räpytys,
käsi puristaa toista,
kaikki annettu,
kaukaiset meret, majakat,
hymyt halkovat yötä,
sademetsien säkätys,
loputon määrä ääniä ihmetellä,
mutta ei tarvitse –
muistelemme toisiamme,
vaikka olemme ihan liki.