Epämääräisiä pohdintoja aamutuimaan, kun etsiskelin näkökulmia, joista tarkastella muistamista, minuutta, tietoa, taidetta ja ajallisuutta.
15/02/22
Muisto on viileä, kaukaa katsoen sileä,
läheltä paakkuinen,
vuori peittyneenä lumeen,
minuuden puhdas kuori.
En tiedä, onko lumen alla kiveä,
onko muuta kuin yksittäisiä hiutaleita,
sakarat toisinsa takertuneita,
hetket liimautuneet yhteen.
Kun tulee vanhuus, tulee aurinko,
laakso tulvii, jäälohkare irtoaa,
kerää lunta ympärilleen,
valtava massa vyöryy ryminällä,
kunnes hiljaisuus, paljas rinne.
Silloin tiedän, mutta ilman muistia:
15/02/22
Varmuutta ei löydä,
mutta voi epäillä niin pitkään,
ettei enää tiedä mitä epäily on.
15/02/22
Todellisuus on taideteos,
jossa sekunnit eivät jähmety.
Sanat ovat kehyksiä.
Rakkauspuheita, -runoja,
sileitä, koristeellisia.
Teoksessa näkee aina itsensä,
moni ei kehtaa katsoa,
huudahtaa: ihana maalaus!
Levottomana katse kiitää
pitkin kehystä
nurkasta nurkkaan.