Vaikea kirjoituspäivä. Kipeänä ajatus ei liiku, ei pysty edes lukemaan, vain nukkumaan, muutamat ajatukset pölähtivät haikuiksi. Lopulta kuitenkin kaksi runoa kuten eilen, yksi eroamisesta, toinen yhdessäolosta. Inspiraationa hiljattain löytämäni sulka sekä yksin sairastamisen kivuliaisuus.
Tavallisella kävelyllä,
kun on vaikea olla pysähtelemättä
suutelemaan,
löydämme närhen sulan.
Sinimusta, taivas ja maa kohtaavat,
yö kuultaa läpi päivästä, päivä yöstä.
Sulka on jakamaton,
katsomme toisiamme käsikkäin.
Erotessamme toinen ehtii sylkäistä ensin
“Pidä se”.
Kumpikin toivoisi
toisen tahtovan sen itselleen.
Tahdon tarttua veteen sillan alla,
kohottaa käteni kohti kiiluvia avaruuden hampaita,
astua tuntemattomalle suolle,
haukata tuntematonta hedelmää.
Tahdon istua sinua vastapäätä, jalat koskettaen,
kulkea liikkumatta sinne, missä kukaan ei käy,
nähdä pimeän valoisuuden,
tuhannet tuikut, sivellä syksyn lehdet
ja värähtävän ihon korvan alla,
kun tuuli on sinun huokauksesi
ja ilta syöksyy sydämen paikalle,
pumppaa sateista tummuutta suoniin,
minä olen punaisempi, tahdon olla ihosi liike,
viivähdys kämmenselällä, tässä ravintolassa
me olemme kirkkaus joka sisältää kaikki värit,
tahdon viipyillä viininä huulillasi,
ja tärisen jokaisesta kulauksesta,
maailma täyttyy, minä täytyn, olen aistimusten myrsky,
jokainen varissut koivunlehti merkityksellinen
ja sinun katseesi, en näe mitään,
olen puhdasta tahtoa, ja silti äänesi
joka solisee pitkin vartaloani, siinä olen,
istun sillan kaiteella, tällä tuolilla,
kurkotan veteen, sinuun, tahdon tietää
mitä ajattelet, hyppäätkö tähän pyörteeseen
ja tahdon kaiken, kaiken mikä kiiltää
ja mikä on pimeää, suolaiset heinät huulilla,
rypäleiden tuoksu ympärillämme,
kaikki mitä en uskalla pyytää on tässä,
mutta edes hetken voisitko
pitää minua
kädestä?