Mullat
Nuokkuhelmikkä ei näe,
ei kuule, mutta tärisee mukana,
kun saappaat tömisevät
ja maa pirskahtaa kuin olisi meri,
johon tuhannet uppoavat,
vain päät pinnalla, jos nekään,
sataa,
multa ropisee kypäriin.
Michel Polnareff – Love me, please love me
Love makes children of us all. It makes us fools. It is defiance in front of indifference, unabashed romanticism where cynicism seems rational. It makes us stronger yet vulnerable. Here I stand, wanting to be loved, yearning, pleading, bleeding, and while you keep mocking me I turn into a fool over and over again, despairing in such a public and passionate manner that it only grows into stronger determination.
This is the strength of Polnareff’s song. There is no fear of sounding naive, because the tone is very appropriate when singing about love. Words fail us, melodies fail us, for nothing can adequately express the longing to be loved, the fire and the obsession, the flame that burns the heart even when it seems on the cusp of being extinguished.
Love is hope even when everything seems hopeless. It is starting the day with the same thought while solitude seems to extend toward eternity, the night, the endlessness of space, the loneliness, the misunderstanding, the miscommunication, the inability to voice one’s feelings and the inability of the beloved to receive them.
Like in so many songs of hopeless love, such as For Me… Formidable, the feeling here seems strong, yet somehow superficial. The singer laments his lover’s eyes full of boredom, which makes me wonder what he sees in her in the first place. It paints a picture of an object of love that is so cold and indifferent that it starts to sound like cruelty, which makes me wonder what he sees in her in the first place. It doesn’t seem like the attraction is toward her personality, but more like infatuation with looks or simple sexual desire.
So while the it sounds romantic to the point of seeming saccharine, maybe it is closer to lewd rock songs than describing something everlasting or love as a spiritual experience. Yet there’s this air of innocence, as physicality is never mentioned. Comme Romeo et Juliet, to quote the title of another Polnareff song; Shakespeare’s play is also often considered extremely romantic, although the lovers never truly know each other. It’s physical attraction through and through, with poetry of longing thrown in.
And yet the bouncing melody, the falsetto, the pleading delivery takes us to a place of airy wonder, the moments when hope is on the brink of overcoming hopelessness, when pure feelings start to prevail, when everything is wrong but nothing seems like it. Perhaps if the plea is strong enough, the indifference will melt away, revealing something true. It is the hope that coldness is just a facade. Life has taught me that usually it’s best to believe it. But there’s still the possibility that maybe it’s just shyness or fear of rejection, and that’s the hope that seems worth clinging to, even at the risk of seeming foolish.
Tiistaiaamuna
Epämääräisiä pohdintoja aamutuimaan, kun etsiskelin näkökulmia, joista tarkastella muistamista, minuutta, tietoa, taidetta ja ajallisuutta.
15/02/22
Muisto on viileä, kaukaa katsoen sileä,
läheltä paakkuinen,
vuori peittyneenä lumeen,
minuuden puhdas kuori.
En tiedä, onko lumen alla kiveä,
onko muuta kuin yksittäisiä hiutaleita,
sakarat toisinsa takertuneita,
hetket liimautuneet yhteen.
Kun tulee vanhuus, tulee aurinko,
laakso tulvii, jäälohkare irtoaa,
kerää lunta ympärilleen,
valtava massa vyöryy ryminällä,
kunnes hiljaisuus, paljas rinne.
Silloin tiedän, mutta ilman muistia:
15/02/22
Varmuutta ei löydä,
mutta voi epäillä niin pitkään,
ettei enää tiedä mitä epäily on.
15/02/22
Todellisuus on taideteos,
jossa sekunnit eivät jähmety.
Sanat ovat kehyksiä.
Rakkauspuheita, -runoja,
sileitä, koristeellisia.
Teoksessa näkee aina itsensä,
moni ei kehtaa katsoa,
huudahtaa: ihana maalaus!
Levottomana katse kiitää
pitkin kehystä
nurkasta nurkkaan.
Alkuja ystävänpäivänä
13/02/22
Valottomat alueet kaarnan alla,
vaatteen varjossa, ihoa vasten,
näkymättömissä pyörteissä,
sielurihmastossa,
paikoissa joihin valon voi viedä
vain rikkomalla jotain,
kaikkialle kuuluu rastaan laulu.
13/02/22
Huteralla yöpöydällä ruusulamppu
heilahtaa ohikulkiessa.
Pudonnutta ei voisi korjata.
Päivällä valoa ei tarvitse.
Kun se sytytetään aamuyöstä,
katto on yhtä kaunista kuviota.
14/02/22
Aamuisin haaveilisin naavan kasvattamisesta,
kuinka se roikkuisi sormistani
huojuessani huminassa,
maistaisin kaukaa kulkeutuvat hiukkaset,
jäiset ja hiekkaiset erämaat,
metsät joissa kaltaiseni seisovat,
enkä tietäisi onko unelmani suuri vai pieni,
silloin lähestyisin viattomuutta.
14/02/22
Aikaa tuhlataan miettimällä
tuleeko kevät, menikö se jo.
Katso medaljongin kohokuvioita,
tuohen mustia viiruja,
raskausarpia,
katso kevein sormin,
kevät,
vaikka talvi.
Viimeiset kuukaudet olen kirjoittanut pitkää kalevalamittaista kertomusta, minkä jälkeen pidin pari viikkoa taukoa. Viimeksi olen kirjoittanut lyriikkaa syyskuussa. Tauon jälkeen tuntuu aina siltä, että johonkin tekstilajiin palaaminen on vaikeaa, pitää vähän tunnustella miten aivot pitikään asettaa, jotta tietynlaista tekstiä tulee. Vasta sen jälkeen voi alkaa etsiä jotain uutta. Tässä ovat ensimmäiset yritykset päästä takaisin lyriikkamoodiin.
Niin paljon kuin kirjoitankin, ajattelen että sanat eivät ole tärkeitä. Jos pitää sanoja tärkeinä, syntyy yhdentekevää lyriikkaa, joka perustuu sanojen sointiin tai vaikkapa siihen, että suomen kielessä on helppo kuulostaa lyyrisen mystiseltä muodostamalla yhdyssanoja asioista, jotka eivät tavallisesti ole yhdessä. Tärkeämpänä pidän sitä, että etsii uutta tapaa katsoa ja kokea. Silloinkin on mahdollista kirjoittaa yhdentekeviä asioita, eli siis sellaisia, jotka lukijalle ovat itsestäänselvyyksiä, vaikka itselle vielä eivät olisi. Toisaalta voi jäädä jumiin jo aiemmin tutkimiinsa perspektiiveihin.
Eli lähtiessäni taas etsimään jotain uutta, pitää vähän kirjoittaa näkökulmista, joita on aiemmin tutkinut, katsoa mihin suuntaan niistä voisi lähteä. Silti näissäkin kokeiluissa on jotain, mitä en ole aiemmin sanonut. Ihminen on joka hetki hieman erilainen, vaikka tietyt teemat, kiinnostuksenkohteet säilyvät pitkään.
Monitulkintaisuus: rakkaus- vai luontorunoja?
The Blue Nile – Let’s Go Out Tonight
Gentle melancholy at its best. Let’s Go Out Tonight has the feel of a late, rainy evening, more like the last jazzy ballad of the night, sitting on the last bus home, watching city lights, their promises that always seems to slip away. And yet it’s full of hope. The evening is still ahead.
The narrator senses that something is wrong, maybe the relationship isn’t quite what it was supposed to be. But there’s the question: what’s so wrong tonight? It could be simple ignorance that is the root of the problem, inability to communicate or to empathize properly, seeing that your partner is troubled but not understanding the reasons.
Yet, another way to see it is that it’s willful ignorance, turning a blind eye on what is supposed to trouble us, since on the cosmic scale all our problems are very small. And they could also be small when considering the relationship as a long narrative. What we’ve gone through together, the moments we might still have. The city with countless cars, time passing ceaselessly, speeding minutes and hours that shouldn’t be wasted on worrying about nothing. And how often the things we worry about are actually nothingness, just stories we could discard in favour of something happier, more hopeful, more loving.
The song leaves the situation uncertain. Is the relationship ending? What really matters is this moment of hope, praying for love to exist, to survive. Capturing these moments of transition feels very human. We know that something is changing, and maybe hope alone is enough to ensure something positive is coming. Where is the place where everything’s alright? Right here in the heart, in the depths of your own hope.
Ironian iltoja
Aamusta unelmoidessa
ehtii tulla ilta, yö,
aamu, uudelleen ilta,
tähdet kiertävät ympärilläni,
oikeasti minä pyörin paikallani,
maa, kaikki sen tuulet,
yritän huutaa avaruuteen:
missä aamu?
Mitään ei kuulu,
ruskeat lehdet ovat kuurassa,
kaikki on vaaleaa,
hädissäni huudan:
ilta! taas tulee ilta!
Hän kertoo: ilta illan jälkeen televisio,
sarjassa on niin hyvä juoni.
En sano mitään. Neuvoja ei kaivata.
Kävelen kotiin,
sammutamme valot,
katson kylkesi pehmeyttä kuunvalossa,
puhumme yöhön tuoksuja,
odotamme elokuun nuotioita,
miten paljaat reidet kiiltävät,
kun kylki kyljessä
istumme ilman hyvää juonta.
Kun olet poissa kotoa,
olohuoneen persialaismatto nököttää pimeässä
vailla merkitystä,
vailla kauneutta.
Saapuessasi takaisin
väännät katkaisijaa aivoissasi,
oletat valon syttyvän tälläkin kerralla,
jotta näkisit kaiken keräämäsi,
uskoisit vielä hetken,
ettei kaikki ole yötä ja unohdusta.
Toisen runon viimeinen säe on olennaisin: pääaihe ei välttämättä ole televisiottomuus vaan elämä ilman narratiivia. Tuon runon ironia on siinä, että asia esitetään tarinamaisesti. On helppo sanoa, että ilman narratiiveja voisi olla vapaampi olo, mutta vaikea niistä on irtikään päästä. Vapauskin on aina omanlaisensa tarina. Ehkä silti elämä tuntuu merkityksellisemmältä, kun etsii omaa kertomustaan eikä vain katsele toisten keksimiä juttuja. Toisaalta jos elämästään tekee tarinan, joka täyttää jotkin “hyvän” kriteerit, onko se silloin kuitenkaan parempi kuin sellainen elämä, jossa hyvyyttä ja juonta ei ole määritelty?
The Spinning Room
It looks like the room has turned into a vacuum. Outside in the darkness lamp posts are leaning toward us, beeches are torn off the ground, their roots heavenwards, spiralling faster, reaching the speed of human love.
There are mice flying through the sky, only recently they found their wings, utterly surprised that they could soar in the clouds on these cold moonlit nights, unafraid of owls because all the predators are resting tonight. They are either too tired or too amazed that something like this is happening.
Perhaps the room itself is spinning, it is difficult to tell in the darkness, but there is a multitude of colours swirling around us, all of them different shades of our affection for each other, and for the world, as her body has become the epicentre from which beauty radiates to cover the whole planet. The Earth has become the place where darkness and light are one, perhaps they always were, only I could not see it before now.
There are no shades of grey because it is all beautiful. The rain is falling upwards to meet the clouds and the beyond, it is starting a journey through space, landing on other rooms, other moons. But this is our sanctuary, safe under the duvet, let others find their own, except that all the rooms are really the same, all homes shining with happiness that many are unable to see. It is always there in the cups of tea, at the bottom of jars of blueberry jam, in every sudden touch without demand, in a sprouting dandelion and the face of a highland cow.
Everyone is the centre of this happiness, everyone is the beauty of this moment made flesh, but right now all that matters is that the world spins around us, or we spin around everything, two people clinging to each other like it is the end of time, or the beginning. And this feeling is always the beginning.