En ole kirjoittanut uskonnosta pitkään aikaan. Aiemmin aiheessa kiinnosti se, kuinka ihmiset muodostavat mielikuvaa jumalasta, joka on määrittelemätön, ja kuinka tuo määrittelemättömyys on samanlaista kuin monet abstraktiot kuten rakkaus tai vapaus.
Nyt pohdin sitä, kuinka uskontoa käytetään ja kuinka jumalankuvia luodaan jostain halusta tai pelosta käsin. Ehkä kyse on sittenkin vielä määrittelemättömyydestä, mutta tällä kertaa huomioni kiinnittyy siihen, miten se aina täytetään jollakin, usein hyvinkin maallisilla haluilla, joihin vain liimataan päälle pyhyyden ja hyvyyden sädekehä.
Isäni konservatoriossa on monta huonetta. Opiskelijat saavat yksilöllistä opetusta sekä osallistuvat ryhmätunneille. Harpuin ja helistimin he ylistävät.
Isäni olympiakylässä on monta huonetta. Ilmaisia kondomeja saatavilla majoitustilojen sisäänkäynnin luona. He hyppäävät korkeammalle Herran kunniaksi.
Isäni parakeissa on monta huonetta. Pyhät aseet tarkastetaan kolmesti päivässä. Päivystäjä tarkistaa iltavapaalla olevien määrän vahvuuslaskentaa varten.
Isäni sydämessä on monta huonetta. Eteiset ja kammiot tuottavat elämää. Veri sykähtää säännöllisesti eteenpäin.
Isäni talo, meidän isä, isä meidän, jolla on isompi palkka, isompi mulkku, edustustili ja paikka kaupunginvaltuustossa, vahvempi kuin teidän isä, vaikka kumpaakaan ei edes olisi.
He yrittävät rakentaa suurempaa kuolemaa kuin katedraalia sortumaan aamunkoitteessa. Kun valo viimein lävistää lasimaalaukset, värit liikkuvat joka suuntaan kivilattialla vain peittyäkseen tomuun ja siruihin, mutta aamu tuli jo, valo on ollut täällä koko päivän, nyt ei ole pimeää jolta pitäisi pelastua, ja me hengitämme kaiken aikaa värejä, kun kosketamme ja ajattelemme sitä, tässä sinä olet, tässä! sinä!
A wistful story of an outsider, La Fanette sounds like an early attempt at what Brel did more dramatically with Ces gens-là. There is a similar rhythm, an unreliable narrator and the theme of not being accepted. Other details may be different, but Brel was very good with these kind of songs that explore rejection and hopelessness when you want to belong somewhere, cling to hope of love, only to be disappointed again.
The July beach initially is a place of hope, its emptiness a world of possibilities, the warmth and the lull of the sea bringing comfort. And the beloved is compared to nature in a Brelian fashion, this time she’s as beautiful as a pearl of water. I’m reminded of two things: in Ces gens-là Frida is beautiful as the sun, and in Ne me quitte pas the narrator is ready to offer his lover pearls made from rain that falls where it never rains. These simple images are very powerful. A pearl of water can either be rain or tears, or in this case also seawater. I especially like the double comparison. Drops of water are like pearls, which are something else, something desired, eternal, a symbol of affection and devotion.
He is holding her hand, so there is at some degree of mutuality in affection, although it’s not certain what kind of gesture it is for her.
How often do we cling to these metaphors and comparisons, only to find out that all the beauty of affection was based on an illusion in the first place? There was only hope, and hope was everything, and hope was beauty. Maybe it is all we have, and at times it is enough. But the very moment it is revealed to be just fantasy, the whole world crumbles and nothing is beautiful anymore. That is the danger of placing your dreams in emptiness. What happens when the projection of your desire has no more canvas? There is nothing, just the beach, the cold streets, and the sea that sings forever. We still return to our dreams and disappointments, even when it’s just waves washing the shores.
Alongside the sadness there’s a sinister mood. We don’t know what truly happened except that Fanette found someone else and they went away, swam far from the narrator. They haven’t been seen since, and then he suddenly asserts: let’s talk about something else. This little injection suggests that either he’s too emotional or that there’s something more to the story of lovers who swam too far, and Fanette’s voice that he still keeps hearing when the sea is still. Since Brel did this in other songs too, I think it’s intentional, ambiguity that could turn the song upside down if we think that the narrator had something to do with the disappearance. And that’s what’s wonderful about Brel’s style of lyricism, he can suggest two entirely different stories built from simple elements.
Olen totta ihmisistä riippumatta. Tämä on vapautta. Yksinäisyys on epäily, onko se totta.
Juoksen kohti ja päin kulmia, en pääse mihinkään, ei elämässä ole karttapinniä. Käännyn sängynkulmalta etelään, eksyn tikkausten verkostoihin, säännöllisen ruutukaavan käsittämättömyyteen; voisin olla missä vain. En ole. Likistelen tyynyäsi, kun siinä vielä on tuoksusi.
Dante is being abusive here, and the narrator does recognize it, yet cannot resist anymore. By now he’s distressed by hell and the realization that he is also guilty of wrongdoing by association and by ignorance, feeling responsible for all the evils of the world.
Surely Dante’s being unfair, and his reasoning is unsound. He berates the pilgrim for wanting some solace, equating such a wish for wanting to take drugs. And he blames the pilgrim for wanting to make him a kind of drug peddler when in fact he has much more noble things in mind. Even if intellectual, poetic or religious pursuits are just as much illusions as chasing dragons in drug-fuelled haze, he states it is still more noble to dedicate your life to scriptures and arts.
It doesn’t sound very convincing, and the pilgrim is starting to question his stance, if not his authority. As much as the pilgrim loves Dante, he’s also suffered enough by now to be afraid of angering him further. In the end the narrator does manage to say that he’s already broken and cannot stand his abuse, and Dante does apologize. Yet for the first time cracks are showing in their relationship, some permanent difference in worldview. Dante’s faith in what he pursued is absolute, whereas the pilgrim comes from a modern world which is much more about questioning our values and morals, whatever they are.
Kun on kaikki kiiltäväistä, hehkut itsekin ilosta, korpi tehty kukkivaksi, armo astelee aholla. Kysy sitten sienen päältä, huikkaa heltoilta haperon, alta rouskun arvuuttele, missä armaasi asunto.”
Liu’uin lehdon laitamille, kuljin koivikkokujilla, imarretta ihmettelin, tutkin tuhkelon tomua. Yllä tähdet tepsuttivat, ilta aamua odotti, joka notkoon jolkotellen valo virkeä vilahti.
Raikui rotko rakkaudesta, kolisten kivi kihersi, runon lausui ruusukvartsi, liuske luikautti sonetin. Rämeeltäkin raikas reitti kulki kumpujen ohitse kohti kaipuun kasvimaata, luhtakerttusen lupausta.
Eipä mieltä möykytellyt enää kylmyyden kysymys eikä korvan kirvellystä huone hiljainen lisännyt. Silloin siirtyi illan siinto, värähti kesän väsymys, kiintyi ehtoon ensikatse, osui onneni ovelle.
Valoon astuin vastatusten, tassun tarjolle ojensin, suloiset kuin aamusuukot silmät sielua sukivat. Kätellessä kääntyi kukka, kirjopillike pimahti, sinuun saavuin soiden kautta, sinuun seestyen sekosin.
Etsit itseäsi kuin auringon rajaa. Kuinka pitkälle reaktiot ulottuvat, kuinka pitkälle valo, sähkömagneettinen kenttä hyräilee, avaruus taipuu suutelemaan itseään, pyörimme näkymätöntä rataa eteenpäin, ja jos kukaan ei sitä osaa laskea, huudamme: vapaus! mutta ääni ei kulje tyhjiössä.
20/08/22
Kaikki mikä on, on yksiössä – hän asettelee posliinikissat siististi riviin – tänäkin yönä miljardit tähdet.
20/08/22
Kun pimeässä lähden luotasi, katuvalot ovat väärin.
21/08/22
Halusin kohdata helmikuun hangen, upottautua hehkuvaan valkeuteen, lämmön olemukseen, nähdä taivaalla leijuvan jääpallon, joka vyöryisi lempeästi kuin katseesi. Etsin sormieni tärinää, jännitettä välillä pilven ja multakummun, huilun ja kultarummun, aukeavan napin odotusta. Lauloin kiihkeästi vailla sanoja tai ääntä, vain ihoni väreili, lepatin paikallani kuin hurjistunut lippu, trooppinen myrsky keskellä talvea, taivas iskeytyi joka huokoseen, haukoin tuulta, säkeet putoilivat oksiltaan, sanojen merkitykset ja sydämen läpätys kaulallasi kuiskauksia, kahina kutsuna: tule, vaikka et mitään kuulisi tässä saapuvien pisaroiden hymnissä, hanget ja huokaukset, sormien säteet, kosketa.
Neljä viimeisintä runoa. Avaruus askarruttaa jälleen, kiehtoi jo lapsena. Linnuista ja avaruudesta voi keksiä loputtomiin metaforia. Kaksi keskimmäistä syntyivät, kun heräsin eilen klo 1:45 vain 3,5 tunnin yöunien jälkeen ja säkeitä alkoi tulla päähän. Ei siinä pystynyt nukkumaan, varsinkin kun mietin sanojen asettelua, kokeilin haikumaisempaa lähestymistä (posliinikissarunon jokaisella rivillä on 5 tavua), mietin mitkä välimerkit valitsen sekä yksittäisiä sanoja, jotka muuttavat monitulkintaisuutta tiettyyn suuntaan, eli pohdin mitä symboleita tekstissä voisi nähdä. Seuraava runo oli sitten enemmänkin vain ajatusrykäisy pimeässä, kun mieli alkoi seikkailla omilla poluillaan kohti jotain toteutumatonta.
It’s a pity that this kind of orchestral pop fell out of fashion. Sure, singers still perform with orchestras, but there is something missing. Often they sing covers of hits originally performed in a different genre, making the performance sound like a schmalzier, romanticised version. And nowadays new songs in this style sound the same, as if they were also covers.
Perhaps it’s easier to sound authentic when expressing sadness, but here Aznavour manages splendidly. The strings are booming and swirling, and the horn section blares as if inserting exclamation points between phrases. With these elements the song could easily sound tacky, but to my ear it’s still refreshing. Sadness and despair become a show, a performance, but underneath it all it feels like it is genuine, like the pompousness is just a way to make it more bearable. Wear your heart on your sleeve in such a dramatic fashion that it feels a bit fake, maybe that will ease the pain. And yet it makes it all the more evident. It’s a difficult trick to pull off. I have praised Aznavour’s acting skills before, how he infused the song with emotion in each performance, and here he sells the despair.
The title means “henceforth” or, more simply, “from now on”, and it’s a poetic text about things that won’t be happening anymore, now that the relationship is over. I never realized it before, but this could be a sequel to Brel’s Ne me quitte pas. Brel’s song is intimate and pleading, and the desperation leads to self-sacrifice, willingness to become the “shadow of your shadow, shadow of your hand, shadow of your dog,” if only the lover agreed to stay.
Here the message is different. There is no more pleading, simply all-encompassing sadness that doesn’t let on. In the second verse Aznavour sings “I, who wanted to be your shadow, will be the shadow of myself, my hand separated from your hand,” so that’s the connection to Brel.
In the chorus Aznavour faces what was lost, but the focus is on how the separation is eternal, as the music is at it’s most dramatic when he sings “nevermore” (Jamais plus). The images are simple but fitting in their intimacy. We won’t bite the same fruit, sleep in the same bed, perform the same gesture. And what seems most heartbreaking of all, we won’t feel the same fear of seeing our happiness flee from us. The break-up has been anticipated, but it doesn’t make it less sad. It even feels more tragic because if they’ve both felt the same fear, they’ve tried to hold on to the relationship even while seeing the dark clouds. And then failure and admittance that it was doomed.
Yet, maybe the arrangement suggests strength and defiance. At least compared to Brel’s song which is like all the remaining strength is channelled into the last plea, here the passion of the song shows resilience even while things are looking very dark. Life itself is not over, and while in this song there’s melancholy in the thought that the two people will move on and will be seen with someone else, it feels like a different feeling is around the corner.
It’s not the only time Aznavour expresses this contradictory feeling: the fact that there will be others is simultaneously sad and hopeful. There is no reason to deny that the break-up is sad, and Aznavour often elevates it to describe impermanence as the human condition, full of gentle or dramatic wistfulness, and yet he embraces the idea that he will rise again. Even if there are failures in the future, the drama will continue, new moments of happiness will come. When they go away, we will grieve again, then look up, see another sunrise. Maybe that is what I find especially attractive about these songs, the acceptance of sadness as a part of life, and the ability to go on. There is a time to dwell in what was lost, but as surely as the strings howl and the singer belts “nevermore”, there will be strength to dwell in new moments of happiness.
