Jo illan hämyyn kietoutuu
tuo pelto kivinen,
ja usvaan peittyy nuori puu,
vaaleat versot sen:
niin täynnä voimaa, ettei voi
sitä tukahduttaa yö,
vaan varkain hiipii aamun koi,
kun hirvi latvoja syö;
niin hauras vaikka voimakas
kuin toivo rakkauden,
kun valvot, mietit armaintas,
ystävä kaipauksen.
Me kurkotamme aurinkoon,
kun onnessa hehkuu maa
ja tuhansittain latvustoon
taas lehtiä puhkeaa.
Mut monta on koivua longollaan,
myrskyissä kaatuneet,
on männyillä jähmeinä kaarnassaan
pihkaiset kyyneleet.
Ken seisoo vielä kanssasi, kun
ei latvasi vettä saa
ja lahonnutta runkoas sun
pari kääpää koristaa?
Itsekin usein katson vain
tuohon peltoon kiviseen,
mietin mitä usvasta hain,
mitä yksin seisten teen.
Ilta hiljaa itkeekö taas,
vain tuuliko vaikertaa?
Syksy saapuu, lehdet on maas,
ne tanssittaa kuolemaa.
Istahdan silti silmin kuivin
haaveissa valon ja veen,
kaulaani kiedon tähtihuivin
viel uskoen rakkauteen,
ja lailla puiden kietoudun
tähän yöhön turvaisaan,
tähän uneen, jossa luonasi sun
voiman ja haurauden jaan.