Kohotat oksasi,
tuomenkukat tuuleen, tunnemuistot
v
a e
r v
i i
s a
mustat siipeni sileät,
tartun nokallani joka terälehteen,
niiden pehmeisiin huuliin,
katson pilviä, taivasta oksallasi viipyen
vielä kun ei ole yhtään lehteä,
ei kukkaa nuuhkia
varhaisina talviaamuina,
kun voimme odottaa vain lumen laulua,
auroja, jätehuoltoyhtiön autoa
sekä - kaikki on kimallusta -
toisiamme.
Olen huutanut sinua merenpohjasta,
langennut vuoren juurelle,
ihmisyyden yksinäisyyden,
joka lumisena hohkaa, kimmeltää auringossa:
olen kuiskannut sinua sateessa,
odottanut lämpimät pisarat huulillani
ja käsissäni kosteus, josta elämä alkaa,
sammal levinnyt sormiini, ranteet vihreinä
olen kurottanut kohti kaikkea, mitä ei näe,
koska vaikka koskettaisi vain ilmaa,
syntyy rakkaus, sen ruskeat, siniset,
vihreät ja harmaat silmät,
maa, taivas, sammal, meri;
olen syöksynyt sinuun pysyessäni kaukana,
hengittänyt ihosi höyryn,
suunnatta juossut, silti sinua kohti;
olen kiivennyt vuorelle muuttuakseni palloksi,
joka vyöryy rannikolle, pompahtaa ilmaan
kaikki kivet ilonani; olen matkannut
halki ilman ja vesien
läsähtääkseni suolaisen meren pintaan,
olen vajonnut hitaasti;
olen etsinyt
ja löydettyäni jatkanut sinun etsimistäsi,
tämän illan, joka painuu rintaani vasten
kuin kiihkeät,
yhtä sammaleiset sormet.