Luokseni tullut
hiljainen sävel
läpi väkijoukon
pujotellut, liukunut
kenenkään kuulematta,
silti kirkas, niin terävä,
että jokin minussa murtuu,
unohdettu lämpö hulahtaa esiin,
ja se soi ja soi
kauan sen jälkeen,
kun heilautit hyvästit.
Joskus olen tämä kehokin,
muuten: ääni, nokka koputtaa keloa,
palokärkeä ei näy. Olen siinäkin,
vaikka aavistuksena, kuvitelmana,
ja tuoksusi muistona, kun kävelen
metsäpolulla ja se aukeaa, vajoaa
puutarhaksi – olen aina puutarha
jota ei ole ja joka sinä olet minussa –
ja kun tunnen mitä tunnen, mitä tunnenkin,
tunnen itseni.