Keväällä hän kutsui luokseen juomaan omenaviiniä.
Olin niin nuori, etten tiennyt mitä se merkitsee:
muuttumista omenankukiksi, lentämistä iltataivaalla,
valkeat terälehtemme kuin levottomat kaaliperhoset,
sormemme pilviä hipoen,
murenevat siniset ja vihreät kohti yötä
katseiden peittyessä hämärään,
sanoja jotka väistelevät aamun valkeutta.
Istun vielä hänen kanssaan näinä kesinä,
vaikka emme näe toisiamme,
ja vanhenemisen haikeus on sen tajuamista,
miten ainutlaatuinen oli jaettu hetki
kahtena omenankukkana,
jotka putoavat kostealle nurmelle.
Kesäaikaan kirjoitettu runo. Viime päivinä tuntuu siltä, että runot eivät onnistu, laari on tyhjä. Siksi laitan tähän mieluummin vanhemman tekstin. En enää muista, mitä ajattelin kirjoittaessani, mutta mieleeni tulee todellinen ihminen, jonka kanssa join kerran omenaviiniä nuoruudessani, sekä Pertti Niemisen hienot suomennokset kiinalaisesta runoudesta. Ehkä tämä on yritys tavoittaa jotain samanlaista värinää pohtiessani vanhaa muistoa.