Luulet sitä uneksi tai mustaksi siiveksi,
varjosi katsoo ikkunasta sisään,
suuri perhonen, ikuinen hiljaisuus.
Sinä olet mettä.
Et näe sen silmiä,
mutta tiedät tuijotuksen jatkuvan,
kunnes suljet omasi.
Sitten et enää tiedä.
Ilma on mutainen,
ruskeat valumat pitkin taivasta,
ihmisten irvistykset torilla,
mutta ei petoa paljon tarvitse tökätä
orvokilla,
kun se jo hymyilee,
kysyy mennäänkö tuonne kahville,
siellä on parhaat leivokset,
suklaa jättää ruskean neliön lautaselle,
kahvikuppi ympyrän,
ja mikään ei ole tahra,
ainoastaan seuraus.
Etsin tummaa merta,
kohinaa, puhetta,
josta en mitään ymmärrä.
Se kuulostaisi syvälliseltä
kuin jotkut ihmiset,
vuosimiljoonien tarina,
trilobiittien filosofia
tai maanalainen kiihdytys,
suloisessa magneettikentässä
esiin pullahtava bosoni,
pinnan alla väreilevä sipinä,
josta yritämme saada selvää,
kun tiedämme mitä haluamme
muttemme miksi
ja tarkkaan ajatellen
emme edes mitä.