Tahmelan rannasta haikuja ja muutama kuva eiliseltä metsäkävelyltä. Onpa pari tankarunoakin.
Villit lupiinit. Mistä löytyisi suurin epilaattori? * Pistelee poskeen nokkoskeiton, pistelee pikkusormea. * Lumen valkeutta keskellä herukoita. Puutarhatuoli. * Ihastuksesta kuiskin järvelle yksin nimen ja kaikki. Vene rannalle kiinni päiväkirjalukolla. * Tuttu kasvimaa, kivikin kohtelias: tervetuloa. * Liplattaa laine, leppä liplattaa laine liplattaa mieli. * Puu valmistautuu yöpuulle, hihkuu tuuleen ihan nakkena. * Rannalla tangat jalassa sekä päässä tankat. Tai haiku. * Lapsikin oppii runouden salat. Miksi legot levällään? Tuuli oli navakka, ikkuna villiintynyt.
Resuiset vaatteet, kaunis nappi. Lehdellä ötökkä kiiltää.
Pöydän tukipuu terä giljotiinissa. Tää on mun baari.
Luokseni tullut hiljainen sävel läpi väkijoukon pujotellut, liukunut kenenkään kuulematta, silti kirkas, niin terävä, että jokin minussa murtuu, unohdettu lämpö hulahtaa esiin, ja se soi ja soi kauan sen jälkeen, kun heilautit hyvästit.
Joskus olen tämä kehokin, muuten: ääni, nokka koputtaa keloa, palokärkeä ei näy. Olen siinäkin, vaikka aavistuksena, kuvitelmana, ja tuoksusi muistona, kun kävelen metsäpolulla ja se aukeaa, vajoaa puutarhaksi – olen aina puutarha jota ei ole ja joka sinä olet minussa – ja kun tunnen mitä tunnen, mitä tunnenkin, tunnen itseni.
Floating, dreaming. The music bounces and flows at the same time, creating a sense of relaxed excitement. Contradictions inherent in falling in love. Anticipation, nervousness, eagerness, fear.
A Momus documentary states that this is a tongue-in-cheek attempt to write a love song. It’s fascinating that the song at the same time subverts the clichéd hyperboles of traditional love songs while still embracing them. There’s a sense of genuine feeling while still admitting that these phrases professing eternal love are glib and disingenuous.
The trick is in the contrast of unrealistic and realistic statements. Most declarations here sound meaningless because they’re never going to be tested, hence it’s just rhetoric. It’s easy to claim love will last until the end of time, until astronauts go walking on the sun. The fact that it’s never going to happen sounds reassuring, but listing impossible things would quickly become boring. It’s not difficult to come up with endless similar phrases, and in the end they amount to nothing, when in reality people broke up for petty reasons.
Yet there is cleverness in the hyperboles. In particular I like “till the melting clocks have chimed a melting hour,” probably referring to Dali’s The Persistence of Memory, and the phrase is just as surreal. What does it actually mean? Does it have to have a meaning? I don’t think so. It’s a love song, what do you expect?
And here come the contrasts: while they’re still declarations of lasting love, saying that “I’ll love you till the razorblades are held against my neck” or “you turn into a person I don’t know” are very well conceivable. These statements draw actual limits on love, something much closer than the end of the world. It makes the other statements look ridiculous, which is why this is tongue-in-cheek, showing the artificiality of love confessions while still saying that love is real. It’s just not usual in pop songs to say that there are limits to love, even if everybody knows it.
I don’t know if it’s intentional, but on the album Timelord this song, with its final line “I love you like the bee that dies, dies astride a queen” is followed by a song called Suicide Pact: “We were lovers – we made a suicide pact,” further bringing in some irony. The gentle followed by macabre. Not an uncommon theme in Momus oeuvre.
And still, the music is pleasant, and the repetitive phrases mean that if one is not attentively listening to everything, it’s easy to just go with the flow, embrace the feeling as a genuine declaration that doesn’t expose anything problematic in these songs. And maybe that’s what falling in love always entails, some forgetfulness of the myriad ways that relationships can go wrong, and how they do go awry around us. Just maybe not this time, not for us. May we find happiness that lasts till the world has stopped and time has lost its power.
Kyyneleet ovat vielä kuumia, kuulen sihinän. Odotan niiden höyrystyvän, kostean ilmamassan kohoavan pilviksi, jotka satavat tai pöllyävät avaruuteen, tähtisumut, galaksit, kaikki mitä en näe, yhtä usvaa ja tuskaa ja vanhemmat huutavat, haukkuvat märsymakkaraksi, en enää muista mitä tein, mutta kyyneliin olen syyllinen, ääneen, nielen sen kaiken, galaksit kiertyvät itsensä ympäri, musta aukko keskellä, pimeys.
Kävelen sateessa. Ihminen on enimmäkseen vettä eli sadetta myöskin, jos tahdon uskoa tihkutanssiin ilmassa, ropinaan katoilla, laajenevia pisteitä lammissa, lätäköissä, pilviriemu taivastanhu mullan syleily kasvin olemassaoloilo. En ole meri, en kyyneliä, en enää. Jos pitää olla muuta kuin sadetta, niin kurkku, vaikka sitten suolainen.
Puhun kvartsista, lakanoista, pienistä ja suurista pisaroista, mutta kun avaan silmät, kaikki mitä näen on valoa.
Vaikea kirjoituspäivä. Kipeänä ajatus ei liiku, ei pysty edes lukemaan, vain nukkumaan, muutamat ajatukset pölähtivät haikuiksi. Lopulta kuitenkin kaksi runoa kuten eilen, yksi eroamisesta, toinen yhdessäolosta. Inspiraationa hiljattain löytämäni sulka sekä yksin sairastamisen kivuliaisuus.
Tavallisella kävelyllä, kun on vaikea olla pysähtelemättä suutelemaan, löydämme närhen sulan. Sinimusta, taivas ja maa kohtaavat, yö kuultaa läpi päivästä, päivä yöstä. Sulka on jakamaton, katsomme toisiamme käsikkäin. Erotessamme toinen ehtii sylkäistä ensin “Pidä se”. Kumpikin toivoisi toisen tahtovan sen itselleen.
Tahdon tarttua veteen sillan alla, kohottaa käteni kohti kiiluvia avaruuden hampaita, astua tuntemattomalle suolle, haukata tuntematonta hedelmää. Tahdon istua sinua vastapäätä, jalat koskettaen, kulkea liikkumatta sinne, missä kukaan ei käy, nähdä pimeän valoisuuden, tuhannet tuikut, sivellä syksyn lehdet ja värähtävän ihon korvan alla, kun tuuli on sinun huokauksesi ja ilta syöksyy sydämen paikalle, pumppaa sateista tummuutta suoniin, minä olen punaisempi, tahdon olla ihosi liike, viivähdys kämmenselällä, tässä ravintolassa me olemme kirkkaus joka sisältää kaikki värit, tahdon viipyillä viininä huulillasi, ja tärisen jokaisesta kulauksesta, maailma täyttyy, minä täytyn, olen aistimusten myrsky, jokainen varissut koivunlehti merkityksellinen ja sinun katseesi, en näe mitään, olen puhdasta tahtoa, ja silti äänesi joka solisee pitkin vartaloani, siinä olen, istun sillan kaiteella, tällä tuolilla, kurkotan veteen, sinuun, tahdon tietää mitä ajattelet, hyppäätkö tähän pyörteeseen ja tahdon kaiken, kaiken mikä kiiltää ja mikä on pimeää, suolaiset heinät huulilla, rypäleiden tuoksu ympärillämme, kaikki mitä en uskalla pyytää on tässä, mutta edes hetken voisitko pitää minua kädestä?
Tänä aamuna yritin taas lähestyä samalta näyttävää tilannetta kahdesta eri näkökulmasta, ensimmäisessä kaksi ihmistä etäällä toisistaan, toisessa läheiset. Ja väliin tuli ajatus, jossa kahden runon kuvat sammaleesta ja merestä ovat molemmat läsnä.
Valokatkaisija pätkäisee pimeyden poikki, hämärä räsähtää viileässä makuuhuoneessa, mutta emme näe toisiamme, vain sähköä, suuta suuta aukoellen rätinää, miten voi katkaista valon tai pimeän? nehän yltävät mielen pohjalle asti, jäävät asumaan kuin sammaleiseen kaivoon, jossa tuijotamme toisiamme vielä vuosia myöhemmin, kun olemme eronneet emmekä muista sitä, kipu välähtää tai nautinto. * Moni runoilija ei edes haluaisi kirjoittaa. On vain niin raskasta olla ihminen, he miettivät. Mitä jos olisi meri, pilvi, metsän pohjalta nouseva huokaus, kun sammal pölähtää viimeisen kerran? * Olisi hölmöä hävetä kiitollisuuttaan, sen ihmiskeskeisyyttä, kun kaikki tuntuu annetulta, linnut loksahtavat paikoilleen, tajuan odottaneeni jotain, aukot sopivan muotoisia siipien solahtaa, ja kaksi vartaloa melkein unessa, samanaikainen säpsähdys, hätääntymätön räpytys, käsi puristaa toista, kaikki annettu, kaukaiset meret, majakat, hymyt halkovat yötä, sademetsien säkätys, loputon määrä ääniä ihmetellä, mutta ei tarvitse – muistelemme toisiamme, vaikka olemme ihan liki.
More ambiguity. Dark music with minor and diminished chords, striking, dramatic strings strings, but a gently lilting, swaying melody in 12/8. Lyrics that are an appeal to a girl, yet with focus on darkness as salvation, whatever it is. It’s mostly the word darkness that makes the song mysterious, since it’s usually presented as a negative thing.
There is a religious aspect with talk of sin and how the girl’s darkness can somehow be redemptive. It’s the theme of the album Songs of Faith and Devotion, which is, as I’ve mentioned before, a reference to Leonard Cohen’s Songs of Love and Hate, and how he also blends the secular with religious love, although mostly on later albums.
The girl might not be an actual human being, but a symbol of something else, be it illicit substances or death itself. Where do we seek salvation? In the middle of desperation we can cling to anything, ultimately to the notion of death as an end. Or the song can be heard as some kind of vampire story.
It is not clear who is doing the seducing. The narrator is pleading, but it’s almost like he’s the one asking to be seduced, hoping for a solution when the world leaves him unimpressed. The caress of a beloved, the caress of death, it’s all conflated in this religious imagery. Yet the soft singing and the impassioned arrangement is seductive in itself.
I remember listening to this song in the dark when I was a teenager. At the time I often listened to music with the lights out. It was somehow comforting. But darkness with music is different from darkness without. With music you can focus on other people’s emotions, escape from reality. Without it you have to face the emptiness of the night, its vague feeling of threat, or then your own thoughts, emotions, and your own emptiness. A lot of people aren’t comfortable with that, even when they say they love the dark.
It’s the darkness enhanced that’s seductive, a reduction. Mundane daytime phenomena are removed from the equation and it’s easier to see life to be simple. Perhaps that’s the true seductive notion, however we may pursue it. We’d like things to be simple, love and peace of mind to be attainable, and whatever object we attach to it, we call it a solution, salvation. That is what creates a sense of religiousness. Even the mundane becomes otherworldly when we ascribe such life-transforming powers to it. And to place such high hopes on a human being is inadvisable. It’s a burden to that person as much as oneself, even if it may sound somewhat flattering.
We may be saved by others, but they’re not saviors; their existence shouldn’t be defined solely by it. Even if we met some truly enlightened being who has limitless love, defining them as a savior means we’re already giving up on the notion of developing compassion for ourselves. Even better than compassion is the ability to inspire it in others. That kind of saving I’d hardly call darkness. But that’s just a label, as any description of comfort is bound to be symbolic. Darkness, light, green in blue. Maybe it doesn’t matter.
Some people do thrive on it, trying to save one person, only to become darkness themselves. Mutual destruction, a whirl of despair, clinging to each other as the last hope in the world, and the more the two cling to darkness, the more hopeless the rest of the world seems. It might be better to just look outside for a while, find something else worth admiring. Holding only one thing dear sounds like a recipe for depression as well as its symptom. And when one loses the only thing that mattered, what then?
Well, maybe. Leonard Cohen: “Only one thing made him happy and now that it was gone everything made him happy.”
