In Finnish

Olen kirjoittanut haikuja englanniksi, suomeksi sekä Ylivieskan murteella.

Englanniksi kirjoittaessa olen filosofisempi, huumori on enemmän absurdia. Suomeksi käsittelen enemmän tunteita, mutta samalla yritän löytää sanamuodot, joista saa monta eri tulkintaa, mieluiten vastakkaisia. Ylivieskaksi palasin yksinkertaisempaan näkökulmaan ja arkihuumoriin. Erot johtunevat pitkälti siitä, assosioituuko käytetty kieli tiettyyn aikaan elämässä.

Vaikka jokaisella on yksilöllinen historia eri kielten ja rekisterien käytöstä, runoilijan ja yleisön välillä on yhtäläisyyksiä, jotka ylittävät murrerajat. Todennäköisimmin murre on ensimmäisenä opittu tapa puhua, minkä jälkeen seuraa yleiskieli, sitten vieraat kielet. Tästä seuraa se, että murrepuhe kaikkein eniten assosioituu lapsuuden konkreettiseen maailmaan ja myöhemmin opitut kielet yhä abstraktimpaan ajatteluun.

Minkään kielen kaksi sanaa eivät ole täydellisiä synonyymejä toisilleen, vaan eroja tulee jo pelkästään siitä, millaisissa yhteyksissä sanaa on käytetty. Kahden kielen välillä kääntämisessä erot vain korostuvat, ja sanoihin liittyykin usein kulttuurisia konnotaatioita, joita toisessa kulttuurissa kasvanut ei ainakaan pidä itsestäänselvyytenä. Aiempina vuosikymmeninä asia tulkittiin siten, että suomentajat usein käänsivät käsitteitä siten, että ne olivat suomalaisessa kontekstissa ymmärrettävämpiä. Nykyään varsinkin englannista käännetään tekstejä kirjaimellisuutta tavoitellen, jolloin jopa kielioppi vääntyy tai sivumerkitykset jäävät kokonaan ymmärtämättä. Joskus käännöstä ei edes tehdä, kuten elokuvien nimissä, vaan jätetään konnotaatioiden ymmärtäminen lukijan vastuulle.

Runouden kääntämisessä erityinen vaikeus tulee siinä, että runous hyvin usein pohjautuu monimerkityksellisyyteen, ja yksittäiset sanat ohjaavat ajatusta useisiin yhtä päteviin tulkintoihin. Kääntäjä joutuu siis helposti valitsemaan yhden version.

Muutamia huomioita murteista ja monikielisyydestä.

Ylivieskan murteessa on pohjalaismurteille tyypillisiä välivokaaleja, esim. “lehemä”. Sana kuulostaa leppoisammalta kuin lehmä, minkä vuoksi ajattelen ylimääräisen vokaalin olevan merkityksellinen muutenkin kuin soinnullisena elementtinä. Suomen kirjakielessä ei ole infiksejä, eli morfeemeja, jotka sisältyisivät toisiin; tyypilliset merkitysyksiköt ovat sanavartalo ja sijapääte. Tuon ylimääräisen vokaalin voi sanoa olevan murteessa merkityksellinen infiksi. Merkitys ei ole luultavasti syntynyt tarkoituksellisesti eikä ole tarkkaan määritelty. Syntyvä mielikuva on kuitenkin erilainen. Väitän, että kyse on siitä, että tutkielmien, artikkeleiden yms. kieli on rajattu yleiskieleen, mikä rajaa murresanan käytön konkreettisempiin tilanteisiin. “Lehemä” siis viittaa konkreettiseen lehmään ja yleiskielen sanaa vähemmän sisältää konnotaatioita lehmyyden olemukseen, sen taloushistorialliseen merkitykseen tai sosiaaliseen asemaan navettayhteisön pääasiallisena tuoksun- ja äänentuottajana. Juuri konkreettisuus tuo mukaan rentouden. Muutkin murrepiirteet aiheuttavat saman kokemuksen.

Vähä pelottaa,
pittää olla nätisti,
lehemä ammuu.

Haikuissani haen usein epämääräisyyttä, jonka kautta luon vastakkaisia tulkintoja. Tämä ihanne on läsnä eri kielillä tai murteella kirjoittamissani runoissa. Yksi keinoista on subjektin epämääräisyys. Lehmärunon voi lukea niin, että läsnä on vain lehmä, jota pelottaa ja joka siksi ammuu, että pitää olla nätisti. “Pittää olla” on kuitenkin epämääräinen ilmaisu, jonkinlainen nollasubjektilause, jonka passiivisuus merkitsee sitä, ettei tiedetä, kenen pitää olla, eikä sitä, kuka ehdon asettaa. Tällainen yleistys voi olla merkki vanhemman kehotuksesta lehmää pelkäävälle lapselle, tai sitä seuraavasta ohjeen sisäistämisestä joko lapsena tai aikuisena. Runon jännite syntyy siitä, että lukija ohjataan pohtimaan lapsen ja lehmän näkökulmien samankaltaisuutta. Kumpi onkaan se, jota pelottaa, kumman pitää olla nätisti?

Toinen tavallinen monitulkintaisuuden lähde on sanaluokat. Lehmärunon murteellinen “vähä” on adverbi, mutta sen voi tulkita myös yleiskielen substantiivina. Murteellisuus voi tuoda lisää leikittelymahdollisuuksia, koska jotkin sanat joka tapauksessa ovat yleiskieltä.

Samanlainen näkökulman vaihdos on seuraavassa runossa:

Must the butterfly
really dream of soggy shoes?
Endure. Birds are worse.

Perhonen on viittaus Zhuangzin pohdintaan siitä, voiko ihminen tietää kumpi on totta: ihminen uneksii olevansa perhonen tai perhonen uneksii olevansa ihminen. Haikun huumori syntyy näkökulman keikautuksesta sen suhteen, että ihmisen ja perhosen näkökulmasta märät kengät ja linnut ovat vain toiselle ikävä asia. Jos perhosviittausta ei tiedä, runo on aika käsittämätön. Nähdäkseni tavallisen haikujen lukijan voi olettaa tietävän tarinan.

Ihailtaessa
harjun huojuvaa honkaa
oletko siinä?

Tässä runossa ensimmäinen rivi on infinitiivinen inessiivipassiivi, mistä syntyy tulkinnallinen epämääräisyys: kuka ihailee, mikä on ihailtavana, ovatko subjekti ja objekti sama asia, ovatko aistiminen tai ihaileminen objektivointia vai objektiksi tulemista? Kun havainnoimme jotain intensiivisesti, esim. ihaillessa, objekti on mahdollisimman täydelleen mielen sisältönä. Subjekti ei voi koskaan saavuttaa objektia, havaita ilmiötä sellaisenaan. Olemme tietoisia vain havainnosta, mikä ei ole itse objekti. Jos objektia ei koskaan saavuteta, on mielessä oleva objekti siis kaikki, mitä se koskaan voi meille olla, sellaisenaan täydellinen. Mutta samalla se siis on pelkkä subjektiivinen havainto, osa subjektin kokemus- ja elämysmaailmaa. Saavuttamattomuuden voi myös rinnastaa tekstin dekonstruktiiviseen luentaan; sana “honka” ei koskaan saavuta todellista honkaa aivan kuten subjekti ei saa kiinni objektia tulematta siksi itse.

“Oletko siinä” siis voi tarkoittaa sitä, että mukana oleva ihailija kenties samaistuu objektiin täysin havainnoijana, ja runo kysyy onko mahdollista kadottaa minuutensa havaintoon. Se voi tarkoittaa myös sitä, että läsnä oleva ihminen samaistuu ihailtuun honkaan, tai että on vain ihailijoiden vierellä seurana, tai että on aktiivinen toimija ihailussa.

A blooming pine tree
remembers no snow – maybe
there was no pine tree.

Runon epämääräisyyteen liittyy ajallisuus sekä jokaisen tekstin ironia: “Ceci n’est pas une pipe,” ehkä runon mäntyä ei koskaan ollutkaan. Runoilija kirjoittaa vain jostain epämääräisestä abstraktista männystä, eikä ole väliä, onko sitä ollut olemassa. Välittömämpi tulkinta tulee kuitenkin ihmisen ja männyn vertailusta ja kontrastista. Jos mänty olisi muistava olento, muistaisiko se lunta vai eläisikö hetkessä? Jos ei muista, onko se sama kuin ei olisi ollut edes olemassa? Kukkimisen merkitys on myös siinä, että vertauksen voi tehdä ihmisen kukoistuskauteen ja siihen, muistaako aiemmin olleen lumista. Jos on nuori, ei lumiaikaa ehkä ole ollutkaan. Miten olemisen tapa ja ajallisuus muuttuvat muistamisen myötä?

Tämä runo kääntyy sujuvasti myös suomeksi, koska ytimessä olevat epämääräisyyssanat “there was” voi kääntää “ei ollut”, jolloin monitulkintaisuus säilyy. Edellinen mäntyruno taas ei käänny yhtä helposti. Nähdäkseni kääntämisen ongelmia tulee siitä, että sanat ovat eri mittaisia, jolloin rytmi sekoaa, fragmentin iskevyys katoaa, mutta myös kieliopilllisista ja semanttisista eroista, joiden myötä esim. samankaltainen passiivikonstruktio ei ole mahdollinen ja monitulkintaisuus häviää. Rytmin eroista nämä kaksi mäntyrunoa ovat sopivat esimerkit: runo englanniksi solahtaa kuin itsestään jambiseen tai anapestiseen rytmiin, suomeksi taas trokeiseen tai daktyyliseen. Merkitystä kääntäessä rytmi hukkuu usein täysin, jolloin kieli ei enää kuulosta luonnolliselta eikä runolliselta. Vaikka haiku ei ole tietyssä rytmissä, on tekstin musikaalisuus silti merkityksellinen siinä, miten kauniilta se kuulostaa. “Ihailtaessa” voisi sinänsä kääntyä “While admiring”, jolloin subjektin ja objektin sekoittaminen säilyy, mutta lyhyt runo vailla ilmaisun musikaalisuutta on lähinnä lausahdus.

Epämääräisyyden tärkeys haikuissani tulee siitä, että runo on niin lyhyt. Pitemmässä runossa voi keskittyä kaikenlaisiin puoliin, vaikkapa ilmaisun värikkyyteen, rytmiin tai ajatukseen. Haikussa ei kuitenkaan ole tilaa kaikelle tälle, minkä vuoksi se helposti jämähtää arkiseksi havainnoksi tai ajatelmaksi. Jotkin murrerunoistani ovat lähempänä arkisia havaintoja. Tämä johtuu ehkä siitä, että murre tuo mukaan leikkisyyttä ja musikaalisuutta, minkä vuoksi koen sen riittävän nautittavana ilmankin monimutkaisia merkitysverkostoja.

Etsii prinsessaa,
löytää, ei löydä, aina
on toinen linna.

Haiku on viittaus Super Mario Bros -peliin, jossa Mario aina välillä kohtaa isomman vastuksen vain saadakseen viestin “The princess is another castle”. Näin haikuun liittyy jo itsessään käännös englannista suomeksi. Kuitenkin olen kirjoittanut haikun siten, että se on semanttisesti epämääräisempi, mikä luo kolme mahdollista tulkintaa. Ensimmäinen on suora kuvaus siitä, mitä pelissä tapahtuu. Toinen on viittaus siihen, että prinsessaa etsivä ihminen voi löytää hänet, mutta päätyäkin ajattelemaan, ettei se ollutkaan oikea. Aina voi haikailla jotain muuta, jotain parempaa, jotain aidompaa, koska tyytyväisyys ei ole kiinni siitä, mitä objekteja saavuttaa. Etsintä siis jatkuu. Kolmas tulkinta on se, että “toinen”, eli siis ihminen, on itsessään aina linna muureineen ja portteineen. Prinsessaa tai prinssiä etsivä saattaa huomata kohdanneensakin linnan.

Erityisesti viimeinen tulkinta ei käänny helposti takaisin englannin kieleen. “Always another castle” voi kyllä tehdä linnan ihmisen metaforaksi, mutta yhteys on vaikeampi nähdä. Kun puhumme toisesta linnana, kyse on erojen korostamisesta, saavuttamattomuudesta. Englannin sanat other ja another ovat osittain päällekkäiset, mutta ensimmäisessä ottaa vahvemmin kantaa toiseuteen erona ja identiteettinä, kontrastina, kun taas another-sanan lähtökohta on vertailussa, samuudessa. Koska suomen kielen sana “toinen” on myös järjestysluku, ovat molempien englannin sanojen merkitykset läsnä. Kyse voi yhtä hyvin olla toisesta saavuttamattomana ideaalina, minän ja sinän välisenä kuiluna, kuin toisesta suhteessa ensimmäiseen, siltana kahden pohjimmiltaan samanlaisen olion välillä. Monitulkintaisuuden riemu on osin siinä, että kahden erilaisen näkökulman läsnäolo samassa lauseessa muodostaa yhteyden sinne, missä sitä ei ole nähty. On mahdollista valita vain yksi tulkinta, mutta runoudella on mahdollista myös purkaa vastakohtaisuuksia ajattelemalla, että ehkä molemmat näkökulmat ovat totta: matka minästä sinuun on sekä kuilu että silta, eikä runouden tarvitse välittää logiikasta, jonka mukaan nämä näkemykset sulkevat toisensa pois. Ihmiset kun eivät ole kovin loogisia, eikä ihmisyyden kokemukseen ole yhtä aitoa näkökulmaa.

On myös monia muita tapoja luoda tulkintatapoja, kuten pilkun käyttö tai rivinvaihto, mutta ne eivät ole haikulle erityisiä ja ovat helpompia kääntää toiseen kieleen. Subjektin epämääräisyys on nähdäkseni haikulle erityinen siksi, että pitemmässä muodossa on vaikea pitää siitä kiinni ja näkökulma ankkuroituu johonkin.

Monitulkintaisuuden ongelma esitystilanteessa on se, että runo on vaikea lukea niin hitaasti, että yleisö ehtii mukaan kaikkiin merkityksiin. Erityisesti haikujen suhteen on vaikea välttää sitä, että yleisölle välittyy ainoastaan tekstin pintamerkitys ennen kuin seuraava teksti jo luetaan.

Lukiessani alun perin suomeksi tai englanniksi kirjoitettuja haikuja ne tuntuvat poikkeavan haikuista, jotka on käännetty japanista suomeen. Alkuperäistä kieltä osaamatta on vaikea tietää, missä määrin kyse on siitä, että kääntäessä on pakko valita tulkintoja ja tietty aspekti, joka ilmaistaan. Usein haikussa on jonkinlainen runokuva, jonka takana voi aavistaa yhteyden johonkin ihmiselämän puoleen. Yhteys ei kuitenkaan ole aina ilmeinen. Tällöin tulee mieleen, että ehkä runoon liittyy jokin kulttuurillinen tapa katsoa asioita tai nähdä yhteyksiä, jotka menevät suomalaiselta lukijalta ohi. Esimerkiksi japanissa sammakko on kevääseen viittaava sana.

Kun yhteyttä ei näe, japanista käännetty haiku vaikuttaa käsittämättömältä tai vain ulkomaailman kuvaukselta, vaikka haikuissa usein käsitellään sisäistä maailmaa. Tällöin kulttuurien välinen ero ei ylity. Aina ei kuitenkaan voi olla varma, onko haikun tarkoitus kuvata mitään muuta. Hetkellisyyden kuvaus voi sinänsä sopia haikuestetiikkaan. Yksittäinen havainto on mahdollista nähdä buddhalaisessa viitekehyksessä, jolloin se saa laajemman merkityksen läsnäolon kuvauksena, ohjaten lukijan huomion pieneen asiaan, joka välähtäisi muuten ohitse.

Käsittämättömyys kertoo myös siitä, että haikut saattavat olla allegorioita, eli yksi asia on toisen symboli tavalla, joka on osa kulttuuria, ja jossa yhteys ei ole tarinan ulkopuolella niin selvä kuin metaforan suhteen. Tämä tapa erotella allegoria ja metafora ei tietysti ole täydellinen, koska metaforatkin rakentuvat kulttuuriselle tavalle luoda yhteyksiä, ei ainoastaan nähdä niitä.

Kirjoittaessani haikuja törmään usein ongelmaan, kun mietin missä määrin lukijalle pitäisi antaa avaimia. Länsimaiseen runouteen tottuneena en haluaisi kirjoittaa haikua pelkästään kuvaksi, mutta näin lyhyessä muodossa allegoriakin tuntuu vieraalta. Muutaman sanan allegoriassa täytyy olla vahva luottamus siihen, että lukija kaivaa esiin yhteyden pintatason alta, vaikka haiku ei osoittaisi toisen kertomuksen olemassaoloa.

Lopuksi vielä esimerkki haikusta, jota kirjoittaessani pohdin useita vaihtoehtoja tästä näkökulmasta:

Läpätys päättyy,
tuuli pyyhkii niityltä
kaaliperhoset.

Tässä runossa pyrin enemmän allegoriseen kuin metaforiseen lähestymistapaan, eli kaksoismerkitys perustuu enemmän kielessä olevaan tapaan yhdistää läpätys-sanalla kaksi varsin erilaista liikettä, sydämen ja perhosten siipien, sekä ihastusta tai jännitystä kuvaavaan ilmaisuun “perhosia vatsassa”. Ensiriveiksi kokeilin myös tällaisia vaihtoehtoja: “Sydän läpättää”, “Läpättäväiset”, “Sydänsäikähdys”, “Rakastavaisetkin”, “Kaksi katsojaa”, “Kaksi lempijää”, “Kahden kaipaavan”, “Lemmen läpätys”, “Kahden katsottu”. Ajatuksena oli luoda yhteys kaaliperhosten poistumisen ja rakkauden loppumisen välille, kenties siten, että kaksi ihmistä katsoo viimeistä kertaa yhdessä niittyä, jolloin suhde vertautuu kaaliperhosiin. Kaikissa näissä vaihtoehdoissa syvemmän tason olemassaolo osoitetaan selvemmin kuin lopullisessa versiossa. “Läpätys päättyy” tuntui myös parhaalta siksi, että se kuulostaa samaan aikaan sekä uhkaavalta että humoristiselta. Runon musiikkiin kuuluu tässä tapauksessa se, että käytin runsaasti etuvokaaleja, ja äärimmilleen vietynä se saa aikaan vähän hassun mielikuvan, mikä keventää tunnelmaa, luoden näin tunteen että ehkä läpätyksen päättyminen ei sittenkään ole maailmanloppu. Tällaista soinnullista mielikuvaa on erityisen vaikea kääntää, enkä tiedä heräisikö toisissa sama mielikuva. En myöskään muista lukeneeni mistään runousopeista siitä, että sanojen soinnullisuus lisääntyisi siitä, että keskittyisi etuvokaaleihin, mutta näin itse koen. Tämän runon merkityksellisyys itselleni on siis siinä, että pyrin pois länsimaisemmasta tavasta osoittaa metaforan olemassaolo sekä etsin tasapainoa, jossa yksityinen kokemus voi kohdata toistenkin ymmärtämän kulttuurillisen kertomuksen, vaikka en suoraan sen olemassaoloa osoita.

Tässä vielä yksi muunnelma, jossa haiku muuttuukin esseen lopuksi:

Kaaliperhoset
tuuli pyyhkii niityltä,
päättyy räpätys.