Välillä tulee sellainen olo, että haluan lopettaa kirjoittamisen kokonaan. Kun on kirjoittanut vuosikymmeniä, ei kirjoittamisesta saa usein enää samanlaisia tunteita kuin alkuaikoina, ja vaikka oivalluksia tulee, hyvääkin tekstiä joka vaikuttaa inspiroituneelta, se ei välttämättä tunnu enää miltään. Jälkeenpäin vasta huomaa onko teksti hyvää vai ei.
Nyt olen painiskellut tämän ongelman kanssa taas pari kuukautta. Varsinkin pitkää kokonaisuutta kirjoittaessa tulee sellainen uupumus, että alkaa miettiä, miksi sitä tekee. Kun kirja on valmis, ei se enää pyöri päässä, eikä siitä silloin saa enää iloa. Paras aika on kirjoittamisen ensimmäinen kuukausi, jolloin ei ole uupunut aiheeseen tai sen käsittelytapoihin. Silloin kokee iloa oivalluksistaan.
Niin, miksi? Vastaanoton takiako? Sitä ei ehkä kannata ajatella. Kirjoittaessa ei ainakaan, mutta ei jälkeenpäinkään. Todennäköisin vastaanotto mille tahansa tekstille on täysi hiljaisuus, paitsi sille pienelle joukolle kirjailijoita, jotka saavat palstatilaa. Mutta olen jotenkin kokenut, että vastaanotto muutenkin usein tuntuu väärältä. Kehut tuntuvat hyvältä mutta jotenkin ansaitsemattomilta. Ikään kuin kehuttaisiin hienoa itse rakennettua autoa, ja itse en osaa nähdä sitä autona vaan ajattelen sitä, mikä vaiva oli pakoputken asennuksessa ja miten se ei ehkä sittenkään onnistunut, vaan putki saattaa pudota matkan varrelle.
Olen tänä vuonna lukenut paljon romaaneja, ja olen vähän kyllästynyt ylistettyihin kirjoihin, ensinnäkin siihen, että jos kriitikot kehuvat viimeisen 20 vuoden aikana kirjoitettua romaania, siinä todennäköisesti on seksuaalista väkivaltaa. Toinen käsittämätön kehuttu genre on sellainen arjen kuvaus, jossa on pikkunokkelaa sanailua ja mitään ei oikeastaan tapahdu.
Toinen juttu on se, että suurin osa laaturomaaneistakin on sellaisia, että ne eivät vain kosketa. On monenlaisia syitä, joita voisin luetella vaikka kuinka paljon. Esimerkkinä vaikka liika dialogi tai elokuvamaisuus, jossa kaikki kuvataan kuin kirjailija ennakoisi sitä, että tästä pitäisi saada tehtyä elokuva, jolloin rajataan kirjallisuuden tyylikeinoista ja mahdollisuuksista leijonanosa pois. Ja nimenomaan sellaisia juttuja, joita vain kirjallisuus voi tarjota. Näkökulmia tajuntaan, miten asiat koetaan. Varsinkin amerikkalaisissa kirjoissa on tätä. Ehkä kaikki eivät ajattele Hollywoodia, mutta kaikilla on päässä “Näytä, älä kerro”, ja jos sitä orjallisesti noudatetaan, tulee tekstistä helposti pinnallista.
Kolmantena on editoinnin puute. Harva romaani oikeasti tuntuu siltä, että jos se on yli 300-sivuinen, etteikö siitä voisi poistaa suurimman osan ylimenevästä materiaalista. Luultavasti se johtuu siitä, että juonen kuin juonen voi kertoa tuossa mitassa. Lisää tulee sitten maailman kuvailusta (johon toki tarvitaan enemmän tilaa, jos ei ole kyse omasta maailmasta tai ajasta) tai lukuisista henkilöhahmoista. Mutta harva kirjailija pystyy jonglöörinä heittämään 20 palloa ilmaan ja saamaan ne kaikki kiinni. Ja jos pystyykin, laimenee yhden hahmon merkitys yrityksessä monesti silti niin, että lopputulos tuntuu yhdentekevältä.
Luin tällä viikolla Peter Handken pienoisromaanin Poissa, ja jossain määrin tarkasta havainnoinnista huolimatta hämmästelin sitä, miksi tällainen on kirjoitettu. Handke oli nimenä tuttu minulle jo ennen Nobel-palkintoaan, mutta en vieläkään muista, mitä kirjoja olen häneltä lukenut. Tämänkin kirjan unohdan varmasti pian. Hahmot eivät tuntuneet todellisilta, enkä saanut kirjasta mitään oivallustakaan.
Kun lukee kirjoja, jotka eivät kosketa, se ei tarkoita, että ne olisivat huonoja. Mutta ainakin niistä tulee jonkinlainen oivallus siitä, että vain minä pystyn kirjoittamaan jotain sellaista, joka varmasti koskettaa minua. Handken kirjasta tuli sellainen olo, ettei kirjoittaja katso tarpeelliseksi olla kosketuksissa tunteisiinsa kirjoittaessaan. Silloinkin kun kirjoitan huonosti, ja vaikka kirjoittaisin aivan toisenlaisista hahmoista kuin minä, olen kosketuksissa sellaiseen osaan itsessäni, josta en muuten saa kiinni. Tämä on itsessään jo hyvä syy jatkaa, ja sen osan tökkiminen on joskus raastavaa mutta myös nautinnollista, kun löytää itsestään jotain tärkeää.
Jos sitä nautintoa ei saa pitkään aikaan, tulee lopettamisajatuksia silti. Mutta sitä ei voi kiistää, etteikö jotain tuntematonta paljastuisi minuudesta ja maailmasta itselle joka kerta, kun kirjoittaa läsnäolevasti, ja että kukaan muu ei voi niitä oivalluksia minulle tarjota samalla tavalla riippumatta siitä, mikä on hyvää tekstiä.
Riittääkö se? En tiedä. Ehkä ei yksinään. Mutta se on tärkein yksittäinen syy.