In Finnish

Alkuja ystävänpäivänä

  • Post author:

13/02/22

Valottomat alueet kaarnan alla,
vaatteen varjossa, ihoa vasten,
näkymättömissä pyörteissä,
sielurihmastossa,
paikoissa joihin valon voi viedä
vain rikkomalla jotain,
kaikkialle kuuluu rastaan laulu.

13/02/22

Huteralla yöpöydällä ruusulamppu
heilahtaa ohikulkiessa.
Pudonnutta ei voisi korjata.
Päivällä valoa ei tarvitse.
Kun se sytytetään aamuyöstä,
katto on yhtä kaunista kuviota.

14/02/22

Aamuisin haaveilisin naavan kasvattamisesta,
kuinka se roikkuisi sormistani
huojuessani huminassa,
maistaisin kaukaa kulkeutuvat hiukkaset,
jäiset ja hiekkaiset erämaat,
metsät joissa kaltaiseni seisovat,
enkä tietäisi onko unelmani suuri vai pieni,
silloin lähestyisin viattomuutta.

14/02/22

Aikaa tuhlataan miettimällä
tuleeko kevät, menikö se jo.
Katso medaljongin kohokuvioita,
tuohen mustia viiruja,
raskausarpia,
katso kevein sormin,
kevät,
vaikka talvi.

Viimeiset kuukaudet olen kirjoittanut pitkää kalevalamittaista kertomusta, minkä jälkeen pidin pari viikkoa taukoa. Viimeksi olen kirjoittanut lyriikkaa syyskuussa. Tauon jälkeen tuntuu aina siltä, että johonkin tekstilajiin palaaminen on vaikeaa, pitää vähän tunnustella miten aivot pitikään asettaa, jotta tietynlaista tekstiä tulee. Vasta sen jälkeen voi alkaa etsiä jotain uutta. Tässä ovat ensimmäiset yritykset päästä takaisin lyriikkamoodiin.

Niin paljon kuin kirjoitankin, ajattelen että sanat eivät ole tärkeitä. Jos pitää sanoja tärkeinä, syntyy yhdentekevää lyriikkaa, joka perustuu sanojen sointiin tai vaikkapa siihen, että suomen kielessä on helppo kuulostaa lyyrisen mystiseltä muodostamalla yhdyssanoja asioista, jotka eivät tavallisesti ole yhdessä. Tärkeämpänä pidän sitä, että etsii uutta tapaa katsoa ja kokea. Silloinkin on mahdollista kirjoittaa yhdentekeviä asioita, eli siis sellaisia, jotka lukijalle ovat itsestäänselvyyksiä, vaikka itselle vielä eivät olisi. Toisaalta voi jäädä jumiin jo aiemmin tutkimiinsa perspektiiveihin.

Eli lähtiessäni taas etsimään jotain uutta, pitää vähän kirjoittaa näkökulmista, joita on aiemmin tutkinut, katsoa mihin suuntaan niistä voisi lähteä. Silti näissäkin kokeiluissa on jotain, mitä en ole aiemmin sanonut. Ihminen on joka hetki hieman erilainen, vaikka tietyt teemat, kiinnostuksenkohteet säilyvät pitkään.

Monitulkintaisuus: rakkaus- vai luontorunoja?

Ironian iltoja

  • Post author:

Aamusta unelmoidessa
ehtii tulla ilta, yö,
aamu, uudelleen ilta,
tähdet kiertävät ympärilläni,
oikeasti minä pyörin paikallani,
maa, kaikki sen tuulet,
yritän huutaa avaruuteen:
missä aamu?
Mitään ei kuulu,
ruskeat lehdet ovat kuurassa,
kaikki on vaaleaa,
hädissäni huudan:
ilta! taas tulee ilta!

Hän kertoo: ilta illan jälkeen televisio,
sarjassa on niin hyvä juoni.
En sano mitään. Neuvoja ei kaivata.
Kävelen kotiin,
sammutamme valot,
katson kylkesi pehmeyttä kuunvalossa,
puhumme yöhön tuoksuja,
odotamme elokuun nuotioita,
miten paljaat reidet kiiltävät,
kun kylki kyljessä
istumme ilman hyvää juonta.

Kun olet poissa kotoa,
olohuoneen persialaismatto nököttää pimeässä
vailla merkitystä,
vailla kauneutta.
Saapuessasi takaisin
väännät katkaisijaa aivoissasi,
oletat valon syttyvän tälläkin kerralla,
jotta näkisit kaiken keräämäsi,
uskoisit vielä hetken,
ettei kaikki ole yötä ja unohdusta.

Toisen runon viimeinen säe on olennaisin: pääaihe ei välttämättä ole televisiottomuus vaan elämä ilman narratiivia. Tuon runon ironia on siinä, että asia esitetään tarinamaisesti. On helppo sanoa, että ilman narratiiveja voisi olla vapaampi olo, mutta vaikea niistä on irtikään päästä. Vapauskin on aina omanlaisensa tarina. Ehkä silti elämä tuntuu merkityksellisemmältä, kun etsii omaa kertomustaan eikä vain katsele toisten keksimiä juttuja. Toisaalta jos elämästään tekee tarinan, joka täyttää jotkin “hyvän” kriteerit, onko se silloin kuitenkaan parempi kuin sellainen elämä, jossa hyvyyttä ja juonta ei ole määritelty?

Katoaminen

  • Post author:

Haluat kadota kosketukseen,
graniitinpunaiseen pehmeyteen,
kun yö hohtaa jo kirkkainta valoa
ja huone, jossa ei ole kuin raukea patja,
on tuoksuistanne täyttynyt,
kuten sinäkin.
Tahdot kuun kellahtavan selälleen,
sakarat tähtien välissä,
meri hulluna tuulesta,
aaltojen välissä viisaus
ja aallonharjalla hurmio,
uit pitkin vedoin selälle,
ulappa kiiltää vähäisessäkin valossa,
jokainen kuiskaus saa tärisemään,
sormet vatsalla ovat huokaus,
huuto kaikuu olemattomuudesta,
katsot, kuten olet aina halunnut,
unohdat itsesi,
ja sitten aamulla
toinen katsoo kuin sinua ei enää olisi,
olette jo unohtaneet toisenne.

Pläräsin vanhoja tekstejä, tämä pisti silmään. Jotenkin osuin tunnekohteeseen, joka on aina epämääräinen: yksi ihminen voi haluta kadota fyysisessä kontaktissa, unohtaa itsensä intensiivisissä aistikokemuksissa, ja silti jos toinen kokisi sen haluajan täsmälleen siten, pelkkänä lihana ja liikkeenä, on se merkki läsnäolon puutteesta ja toisen käyttämisestä pelkkänä välineenä. Minästä käsin kyse voi olla vapautumisesta, toiseen kohdistettuna se on välinpitämättömyyttä tai jopa kahlitsemista.

Syyskuun tyhjyysrunoja

  • Post author:

Viimeiset 1,5 kuukautta olen ollut kokonaan kirjoittamatta (pl. blogitekstit ja kommentit). Sitä ennen kirjoitin runoja joka päivä, jopa 6 runoa päivässä 14 kuukauden ajan, joten alkoi tuntua siltä, että pitää elää hetken eteenpäin, jotta on taas jotain, mistä ammentaa. Tuntui myös siltä, että entistä useammin runot epäonnistuivat tavoitteessaan tai toistin vanhoja asioita. Toisto ei välttämättä ole huono asia. Varsin usein keskityn yhteen teemaan lyhyen ajan sisällä, pyörittelen sitä ja yritän löytää eri näkökulmia samoihin kuviin ja tunnelmiin. Mutta joskus kun kirjoitan paljon, runot alkavat lipsua ajatelmien puolelle, koska kuvat ja metaforat alkavat loppua.

Tässä on muutama tyhjyyteen liittyvä runo viimeisen kirjoituskuukauden ajalta. Näiden lisäksi kirjoitin myös tyhjyydestä negaationa, poissaolona, pelottavana asiana. Näissä teksteissä tyhjyys kietoutuu rakkauteen, läsnäoloon, itsensä unohtamiseen kosketuksessa, jonka voi myös kokea jonkinlaisena transsendenssinä, omien rajojensa ylittämisessä kaikkeuden suhteen. Jos koskettaessaan rakastavasti unohtaa itsensä, onko silloin täydemmin läsnä?

16/09/21 on lyhyydessään hyvä tiivistys kuvista ja teemoista, jotka toistuvat ajatuksissani. Linnut, sammal, taivas, avaruus, rakkaus, tyhjyys. Linnut ovat kiehtovia jo siinä, miten erilaista niiden elämä on nisäkkäisiin verrattuna, niiden ulkoasu näennäisen loputtomasti muuntuva. On myös kiinnostavaa, miten lentämisen tavat, pesiminen yms. voivat olla metaforia hyvin monenlaisille ihmisten tunteille, ajatuksille, kokemuksille ja tavoille. Sammal taas on teksteissäni yleinen rakkauteen liittyvä kuva, pehmeä, vähän mystinen siinä miten paljon ne eroavat muista kasveista. Lentoonlähdön ajatus taas on olennainen myös runossa Halauksen jälkeen, mutta tässä se saa hieman eri merkityksen, ja taivas symbolina on erilainen. Minne matka? On lennettävä, on elettävä riippumatta siitä, millaisen merkityksen taivaalle annammekin.

07/09/21

Kun kosketamme toisiamme, olemme tyhjyyttä,
ajatus värisee syysillassa, avaruus,
sormi liikkuu kaikkeuden halki,
vetää viivan aurinkojen välille,
lehdet putoavat maahan kuin taivaaseen,
lentävät kohti elämää,
kevät jo kapinoi ruskean maton alla,
olemme tämä kaikki, vapisevat puunrungot,
lähestyvä talvi, ihmisen lämpö arvokas
äärettömyys, jossa on kaikki merkityksellinen,
vaikka äärettömässä kaikki laimenee olemattomiin
ja tyhjyys kirkuu, huokaisee,
hetken tiedämme lämmön olevan todellista,
ainoa totuus
ja ihmisyys
on suutelemista.

12/09/21

Vapaus on unohtamista,
vilkaisu yön vaunuihin,
unen rämiseviin rattaisiin,
kosketus, joka hävittää maailman,
sormi rintaa vasten
kuin jumalan lämmin henkäys,
huokaus pimeässä,
ihmiseen sitoutuminen niin kiihkeästi,
ettei osaa ajatella sitä,
muistaa silti
joka hetki unohtaessaan.

16/09/21

Pisaroiden paino huulilla,
sammaleen sileys sormissa,
niin katsomme toisiamme
kuin pajulintu pyrähtää pensaikosta
kohti sinistä, loputonta tyhjyyttä,
jota taivaaksi kutsutaan.

17/09/21

Suurin osa maailmankaikkeudesta on näkymätöntä,
pimeää energiaa ja ainetta,
ja kun halaamme,
kosketan valoa ja tyhjyyttä,
yritän ymmärtää,
mitä muuta on.

28/09/21

Kahden tuulen välissä
hämärä hämärältä
elän itseäni kadonneeksi, ehjäksi.
Vasta kun unohdan kaiken,
olen kokonainen.
Ajaton vapautuu huolista,
menettää merkityksen.

Halauksen jälkeen

  • Post author:

Halauksen jälkeen käsi tarttuu toiseen
kevyesti kuin tilhi lehahtaisi oksaltaan
nousten korkeammalle, pilveksi muuttuen
sataakseen kirkkaina hiutaleina olkapäillemme
aivan kuin koko maisema olisi pyhitetty.
Kuuletko sinäkin siipien musiikin,
kun katson sinua silmiin?
Seisomme hiljaa. Hymyilet.
Avaruus laulaa. Sillä on meidän äänemme,
tähtien valo meissä, ympärillämme
kun suljemme silmämme, avaudumme.

Alun perin ajattelin tämän runon osaksi kokonaisuutta Sormet, sulat kuvaukseksi suhteen alkuvaiheista. En nyt muista, miksi poistin sen. Todennäköisiä syitä, miksi jokin runo ei sovi kokoelmaan:

  1. Olen sanonut saman asian tai käyttänyt samoja kuvia toisessa runossa paremmin
  2. Jälkikäteen runo tuntuu maalailevuudessa tai arkisuudessa liian naiivilta.

Toisen hylkäysperusteen kanssa pitää olla varovainen. Jokainen runo on aina jonkun mielestä naiivi ja yhdentekevä. Kun itse on elänyt vähän eteenpäin ja alkanut ajatella asioita toisin, menneet tekstit helposti tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, vaikka ne eivät sellaisia toisille ihmisille olisi. Ja toisaalta tunteen paloa ja herkkyyttä kuvaava teksti saattaa aina vaikuttaa naiivilta ihmisestä, joka ei tunnetta sillä hetkellä koe tai edes muista.

Riski on mielestäni silti otettava. Monien runoilijoiden estetiikkaan kuuluu äärimmäinen pyrkimys minimalismiin ja yksinkertaisiin kuviin. Tyyli suojaa kritiikiltä, joka voisi väittää tekstiä ylitunteelliseksi, harrastelijamaiseksi, lapselliseksi tai kliseiseksi. Silloin kuitenkin vaarana on, että runo jättää liian paljon sen varaan, että lukija tunnistaa tunnetilanteen yksittäisen kuvan perusteella, ja kaikille muille teksti jää tyhjäksi tai korkeintaan tiu’uksi, joka kilahtaa kerran pimeydessä.

Kiinnostavaa runoutta ei synny, jos ei koskaan ota riskiä siitä, että joku pitää sitä yhdentekevänä. Teksti pitää elää, siihen pitää heittäytyä kuin lapsi hyppää laiturilta järveen innoissaan vielä kymmenennelläkin kerralla. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että runon on oltava omakohtainen. Teksti muodostaa oman totuutensa kirjoitushetkellä, ja silloin kirjoittajakin voi siihen samaistua. Onko sillä jokin pohja arkitodellisuudessa, on nähdäkseni vähämerkityksellistä.

Toivoen huojentuvani

  • Post author:

Toivoen huojentuvani
huojun laivasta kirkkauteen,
kysyn papilta alttaritaulusta.
Miksi heillä on siivet?
“He ovat enkeleitä.”
Miksi tuon miehen pää säteilee?
“Hän on Jeesus. Hän on pyhä.”
Ymmärrän, sanon.
Istun, ja kuin lapsi, joka keksii uusia sanoja
nähdessään polilekkien loistavan
ja miljoona kilkamusta taivaalla,
alan kirjoittaa sinusta,
pyhistä hetkistä, pyhistä hartioista,
olemassaolosi valaistessa minua,
kuiskivista siivistäsi,
kuinka kauniisti lepatat tuulessa
kuin yksinäinen lehti tai voitonviiri,
ja minä tulen olemaan autuas päivieni loppuun
silmiesi heijastuksessa, jos hyväksyt minut.
Näytän paperia papille.
“Ei se näin mene.
On totta, että Jumala on kaikessa kauniissa,
mutta sinä et ihmisenä voi määritellä, mikä on pyhää.”
En enää ymmärrä.
Olinko väkivaltainen yrittäessäni määritellä sinua
tai ainakin ylpeä kuvitellessani sanojeni merkitsevän jotain?
Sanat loppuvat.
Jumala ei tule sen todellisemmaksi,
mutta runous murenee.
Hyvä on, pyhyttä ei ole, tai jos onkin,
se on muiden omima asia, johon meillä ei ole oikeutta,
vaikka ei ehkä heilläkään.
Tarkoitin vain, että minulla on hyvä olla,
jos olet vierelläni. Joko mielikuvitukseni
on liian hyvä tai liian huono kuvitellakseni pyhempää.
Poistuessani heitän loput sanat tuuleen.
Katso, ne lentävät kuin kyyhkyset halki aution maan:
solma, mandilo, veilokka.
Ja kun kiihkeät, käsittämättömät siivet
läpättävät iltataivasta vasten,
pyydän vain, että uskot minuun.
Tässä pimeydessä rakastan sinua.

Uskonto on kiehtova aihe, vaikka en pidä itseäni uskonnollisena, jos ei lasketa sitä, että olen epäileväinen aksioomien olemassaoloa kohtaan ja täten nähdäkseni tiedon perustana on aina uskomuksia esimerkiksi aistien luotettavuudesta tai logiikan universaaliudesta. Tässä, kuten yleensäkin uskontoa käsittelevissä runoissani, tekstin sinä ei ole lukittu tiettyyn tulkintaan, jolloin lukijan oma maailmankuva ohjaa sitä, kenestä arvellaan olevan kyse.

Konsultti puhuu

  • Post author:

Konsultti puhuu luovasta hulluudesta,
istun kuin murrettu leipä auringossa,
murusiani lentää ympäri konferenssihuonetta,
sylki roiskuu, pimeys roiskuu kahvikuppeihin,
pedot kirkuvat pehmeissä tuoleissaan,
viidakko kasvaa sormistani,
epäluulon liaanit levittäytyvät pöydälle,
tarttuvat osallistujia kurkusta,
puristavat, puristavat,
kasvot räjähtävät, halkeavat kuin piñatat,
käsi puristaa pöydänreunaa
varmistuakseen sen todellisuudesta,
tai itsensä,
lasi särkyy, kuuluu huuto:
“viillä mua”,
loisteputki räpsyy ennen kuin sammuu.
Lämpimästi tervetuloa pimeyteen.
Tervetuloa innovoimaan.

Kommentti. Aivotutkimuksessa on havaittu, että yhteys luovuuden ja tietynlaisten mielenterveysongelmien välillä ei ole täysin satunnainen. Esimerkkinä tästä on luovuuteen olennaisesti liittyvä assosiointi sekä skitsofrenia, ja ilmeisesti ei ole tavatonta, että skitsofreniaan sairastuneen perheessä on tavallista luovempia sisaruksia. Myös kaksisuuntaisen mielialahäiriön maniavaiheessa, mikäli se ei ole vakava, luovuutta voi esiintyä.

Kuitenkin se, mitä ajatellaan luovuudeksi, vaatii myös ajatusten ja assosiaatioiden hallintaa, ja mielenterveysongelmat ovat yleensä sellaisia, että ajatuksia, tunteita ja assosiaatioita on paremminkin vaikea hallita. Poikkeukselliseen lopputulokseen tarvitaan myös analyyttisyyttä, tietoisuutta muista oman alan saavutuksista sekä, esimerkiksi kirjallisuudessa, käsitys tehokeinoista, joilla tietty vaikutus saadaan aikaan. Joskus tämä käsitys voi olla intuitiivinen, mutta vaatii joka tapauksessa ympärilleen sellaista ajatustilaa, että syvällä ongelmissaan oleva ei sitä löydä.

Konsulttipuhetta hulluuden ja luovuuden liitosta voi siis vastustaa sillä perusteella, että vaikka tietyntyyppiset ongelmat voivat lisätä luovuutta, suurin osa niistä enemmänkin lamauttaa ajattelua. Enemmän kuitenkin vastustan ajatusta siksi, että luovasta hulluudesta puhuminen trivialisoi mielenterveysongelmat muuttaessaan hulluuden markkinoitavaksi voimavaraksi. Useammin asialla tarkoitetaan jotain aivan muuta: avoimuutta kokemuksille ja ihmisille, odottamattomia ongelmanratkaisutaitoja, jossain määrin myös sitä assosiointia.

Hulluudesta puhumisella on konsulttikielessä tietysti jokin tarkoitus. Luultavasti sana herättää tunteita ja on aluksi säpsäyttänyt kuulijoita hereille, herättäen mielikuvia jostain kiehtovasta ja vähän vaarallisestakin, joka toisi yrityskulttuuriin mukaan jotain kaavojen ulkopuolista. Samalla kuitenkin sivuutetaan todellisiin ongelmiin liittyvä kärsimys samaan tapaan kuin silloin, kun arkikielessä puhutaan metsän tai laulun raiskaamisesta. Nykyään koko sanapari “luova hulluus” on jo niin kliseinen, että edes sitä säpsähdystä ei enää tule.

Maa kiertää tähteään

  • Post author:

Maa kiertää tähteään, tähti galaksiaan
kuin huomaamatta, lehti puhkeaa esiin,
hengittää hetken, irtoaa oksastaan,
kohoaa, laskeutuu tuulen mukana,
tarttuu raitiovaunun kylkeen,
sisällä ihminen istuu
kyljet ja housut jäykkänä,
haistaa kahvin pöllähdyksen läheltä,
kasvot ponnistautuvat hymyyn
ja odotukseen iltaa kohti,
kun ikkunasta näkyy ilmeinen
maan kierto itsensä ympäri
ja lakanoiden lämmössä
tuntuu toinen iho,
hämmästys, kiihkeimpänä hetkenä
olemme aivan paikallamme,
vain käsi liikkuu, lantio
ja miljardit tähdet
ympäri tunnetun universumin.